Tapaninpäivänä

Johtuneeko ilmaston lämpenemisestä vai siitä, että lasteni isä on hullu - en tiedä, mutta tapaninpäivänä 2013 mieheni ajoi perinteiselle tapaninpäivävierailulle isäni luo moottoripyörällä 110 kilometriä suuntaansa.

Saatoin hieman marmattaa asiasta lähtöhetkellä, joten tyttöjen kanssa autoon pakkautuessamme esikoinen tokaisi sovittelevaan sävyyn: "Isä haluaa leikkiä kesää..."

Ja hetken päästä matkaan jo lähdettyämme takapenkiltä kuului vielä: "Isä on sellainen villipeto!"

Mihin me tytöt tuon meidän villin isin kanssa vielä joudutaankaan...?

Tule joulu kultainen

Joulutunnelma. Kadotin sen ensimmäisen kerran yksitoistavuotiaana. Itkin katkerasti äidilleni kun kuusi oli koristeltu ja kaikki muutkin jouluvalmistelut tehty, mutta edelleenkään ei vain tuntunut MILTÄÄN. Äiti lohdutti, että vaikkei joulu, niin kuin moni muukaan asia, ehkä iän myötä tunnu enää niin taianomaiselta kuin lapsena, voi niistä silti nauttia edelleen. Ja että kyllä se joulu sieltä taas löytyy toisella tavalla. Äiti oli oikeassa.

Tuon joulun jälkeen aaton taika ei enää koskaan palannut, mutta aloin entistä enemmän pitää joulun odotuksesta. Enää joulu ei ollutkaan vain se aatto, vaan siihen kuului myös kaikki etukäteisvalmistelu ja odotus: joululaulut, joulukortit, lahjojen suunnittelu ja ostelu, kodin koristelu, joulupuurot, glögit ja piparit. Kaikesta tuosta joulufiilistelystä tuli minulle lopulta hyvin tärkeää, valitsinhan osittain sen (ja kaikkien muiden kalenterivuoden juhlien) vuoksi ammattinikin.

Tänä vuonna joulutunnelma on taas antanut odottaa itseään. Miehelle sattui todella kiireinen kuukausi tähän joulun alle ja olemme melkeinpä olleet viikot tyttöjen kanssa kolmestaan. Kaikki energia on siis mennyt perusarjen pyörittämiseen ja joulujutuista on harmikseni ajanpuutteen vuoksi tullut hieman jopa ikävää stressiä. Joulukortit sain kuitenkin lähetettyä, kalenterina toimivan joulusukan kunnialla ylläpidettyä esikoiselle ja teimmepä yhdessä uusia joulukuusenkoristeitakin taikataikinasta.

Taikataikina

6 desilitraa vehnäjauhoja
3 desilitraa suolaa
3 desilitraa kylmää vettä
2 ruokalusikallista ruokaöljyä

Sekoita aineet keskenään taikinaksi. 

(Ylimääräinen taikina kannattaa heittää pois. Se ei säily pitkiä aikoja.) 

Ohjeella syntyi käsissämme 22 sydäntä ja taikinaa jäi vielä melko paljon yli, eli puolikas olisi riittänyt.

Kuvittelin etukäteen, että kuuntelisimme joululauluja ja tunnelmoisimme koristeita tehdessämme. Todellisuudessa vauva viihtyi sitterissä kaksi minuuttia, jonka jälkeen huusi pää punaisena niin kauan, että nostin syliin. Uusi yritys kantorepun kanssa, jossa ei siinäkään viihtynyt ilman ylimääräisiä heilutteluja. Siinä sitten vauvaa hytkytellen yritin esikoisen kanssa saada sydämiä muotoiltua liian tahmeasta taikinasta, jota ei ollut aikaa lähteä enää muokkailemaan. Tähdistä luovuin suosiolla saman tien. Sainpa pari kuvaa napsaistua kuitenkin ja maalaustilanteet olivat jo hieman rauhallisempia. Mutta jonkinlaista joulutunnelmaa kai tämäkin.

Etukäteistunnelmoinnin puutteesta huolimatta (tai ehkä juuri siitä johtuen) aion fiilistellä seuraavat kolme päivää toden teolla. Eniten kuitenkin sitä, että olemme koko perhe koolla ja mies jättää läppärin kotiin. Nyt on kaikki lahjat ostettu ja puolet paketoitu, kinkku paistettu ja jollain lailla siivottu. Tämän enempää ei tänä jouluna ehdi eikä tarvitsekaan. Nyt olen valmis vastaanottamaan.

Tule joulu kultainen!

Oikein ihanan tunnelmallista ja ennen kaikkea rauhaisaa joulua ihan jokaiselle!

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet

Minä pidän perinteistä. Kovin muutosvastaisena ihmisenä voisi kai sanoa, että suorastaan rakastan niitä. Monia perinteitä emme ole vielä ehtineet lapsiperheenä muodostaa, mutta yksi sellainen on osallistuminen jokavuotiseen itsenäisyyspäivän soihtukulkueeseen. Olin itse järjestämässä kulkuetta fuksina opiskellessani, mutta ensimmäisen kerran perheenä osallistuimme siihen muutamia vuosia myöhemmin. Tuo ensimmäinen kerta on piirtynyt  mieleen erityisesti päivänä, jolloin olimme myös ensimmäistä kertaa marraskuun puolivälissä syntyneen esikoisemme kanssa ulkona kävelyllä.

Tänä vuonna liityimme jälleen perhepiirissä kulkueeseen, kukin omalta kohdaltaan matkan varrelta myöhästymisajasta riippuen, mutta toisemme kuitenkin kulkueesta löytäen. Sankarihaudoilta siirryimme meille iltaa istumaan ja tutustumaan jopa kahteen (!) uuteen ihmiseen hieman paremmin.

Aloitin aika lailla tasan kaksi vuotta sitten suljetun blogin, jonka oli tarkoitus olla sellainen kuulumisten-kirjoittelu-foorumi sukulaisille ja ystäville. Sieltä löysin äsken ensimmäisten tekstien joukosta kirjoituksen kahden vuoden takaisesta itsenäisyyspäivästä. Julkaisenpa sen nyt täälläkin; melko samalla kaavalla on menty kolme vuotta ja toivottavasti mennään vielä monta vuotta eteen päin! Kuvat ovat perjantailta.

 8.6.2011

Ihana ilta! Kävelimme kuudeksi äitini, veljeni ja tyttäreni kanssa yliopistolle, jossa tapasimme siskoni, tämän miehen sekä siskon miehen perheen. Siellä liityimme OKL:n vuotuiseen soihtukulkueeseen, joka kulki Kauppakadun ja Puistokadun läpi vanhalle hautausmaalle. Sankarihaudoilla oli kulkueen päätteksi lyhyt seppeleenlaskutilaisuus, jonka ohjelmaan kuului Musica-kuoron esiintyminen ja sotaveteraanin puhe, jonka tänä vuonna sotaveteraani esitti laulun muodossa. Tilaisuus päättyi yhteislauluun Maa on niin kaunis.

Kun lauloimme yhdessä "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miepolvet vaipuvat unholaan.", tyttäreni mumman sylissä ja minä siinä vieressä seisoen, tajusin ehkä sekunnin murto-osan miten aika todella kiitää. Olimme juuri kuunnelleet 92-vuotiaan sotaveteraanin laulun, joka kuvasi hänen ja monien muiden sotakokemuksia ja voisin kuvitella, että nuo muistot ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä niin voimakkaasti, että ne tuntuvat eläviltä kaikkien kuluneiden vuosien jälkeenkin. Seisoin siinä, katselin tytärtäni, jolla on vielä koko elämä edessään ja äitiäni, jolla taas elettyä elämää on takanansa minua enemmän. Yhtäkkiä vuodet vilistivät silmissäni ja hetkisen näin itseni siinä pitämässä omaa lapsenlastani tytär vierelläni. Elämän katoavaisuus sai hetkeksi kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni, mutta onneksi laulun ensimmäisen säkeistön sanat rauhoittavat: "Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie." Toivon vain, että tosiaan voisin kulkea laulain. Ehkäpä voinkin, välillä tosin elämän koettelemusten keskellä tuntuu purkautuvan vain valitusvirsiä.

Seppeleenlaskutilaisuuden jälkeen sisko liittyi alkuperäiseen porukkaamme, kävelimme meille iltateelle- ja glögille ja siskon mieskin tuli mukaan heitettyään perheensä kotiin. Katselimme hetkisen Linnan juhlia ja naureskelimme pikku neidille, jolla oli ruokapöydän kiukuttelun (olisi halunnut iltapuuron sijaan syödä vain kinkkua) jälkeen kova vauhti päällä. Voi jospa vielä mieheni olisi ollut mukana.

Oi tämä ihana Suomenmaa! Oloni on tällä hetkellä kovin isänmaallinen. Mutta rakastan Suomea kaikkina muinakin päivinä, onhan koti minulle aina paikoista tärkein.

Turhamaisuuden markkinat

Kävelin eilen kirjastoon tyttäriäni työntäen, toisen vaunuissa nukkuessa, toisen seisomalaudalla seisoskellessa. Sain huomata, että luminen maa tuo seisomalaudan kanssa äidille vähän lisätreeniä. Myös työntöaisasta roikkunut pullottava kirjakassi meinasi muutamaan kertaan keikauttaa koko karavaanin, joten tarkkana sai olla.

Suojatietä ylittäessämme vastaan kävelevä nainen katsoi meihin päin ja huudahti:

"Onpa sulla ihana takki!"

"Kiitos!" huikkasin ilahtuneena takaisin ohittaessamme toisemme.

Kohtaamisen jälkeen esikoinen kääntyi laudallaan minuun päin kasvot loistaen:

"Äiti, mulla on ihana takki!"

"No niin on!" vastasin heti

ja jäin huvittuneena miettimään kumman takkia todellisuudessa kehuttiin.

Nainen oli jo mennyt menojaan, joten se jää arvoitukseksi.

 Mutta onnistuipa hivelemään yhdellä iskulla molempien naisten, 

sekä äidin että tyttären, 

turhamaisuutta.

Sain juuri joulukorttitilauksen lähetettyä Ifolorille. Mies on reissussa, joten pidän sitä jo jonkinmoisena saavutuksena, samoin kuin tätä, että istun tässä koneella juuri nyt. Eilen pidimme siskoni avustuksella joulukorttikuvaussession näiden minun omien pienien siskoksieni kanssa. Tilanne ei edennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta kelvollinen kuva saatiin sentään valittua, oli sillä jopa yksi vaihtoehtokin.

Onpa ihanaa kun tuli lunta! Kaikesta tuomastaan hankaluudesta huolimatta se kyllä piristää tätä synkkää vuodenaikaa hirmuisesti. Ja sen aikaan saamaa lasten riemua on joka vuosi yhtä ihana seurata.

Lumista loppuviikkoa meille kaikille!

Nelikuinen

Nyt pitäisi tulla jo päivitys viikonloppuna vuosia täyttäneestä kolmevuotiaasta, mutta postataan nyt ensin tämä viikon tekeillä ollut teksti nelikuiseseta ja palataan kolmevuotiaaseen kunhan saan aikaiseksi...

*    *    *

"No, miten meni? Hyväksyttiinkö sut vielä vauvana ja ihmisenä?" kysyi isä viime maanantaina tyttäreltään neljäkuukautisneuvolalääkärin jälkeen. Ja tokihan se tyttö hyväksyttiin, hienosti meni, kaikki oli kunnossa ja neiti hyväntuulisena mittauksien ja testailujen ajan. Strategiset mitat olivat 7340g ja 62,5cm eli hienosti on pikku sirppanalle kokoa tullut, on ollut kotona ruoka-aikaan, niin kuin moni onkin jo todennut.

Nopeasti ovat suhahtaneet nämä neljä kuukautta. Ja sitten toisaalta tuntuu kuin kuopuksemme olisi ollut elämässämme aina.

Jos esikoinen on ehtinyt elämänsä aikana mukaan jo moneen menoon niin kuopuksen elämä tuntuu lähteneen vieläkin vauhdikkaammin vauhtiin. On käyty häät, hautajaiset ja ristiäisetkin (omien lisäksi myös kaverin), koluttu Tampereella Särkänniemi ja delfinaario, vierailtu Helsingissä, istuttu ja imetetty kahviloissa ja ravintoloissa, ihmetelty ja hämmästelty jo kahdessa vauvateatterissa, oleskeltu MLL:n perhekahvilassa, vaihdettu syliä Vanhemmuuden palikat -ryhmässä, fiilistelty äidin kanssa Vauvakinossa, aloitettu vauvauinti ja viime viikolla myös vauvajumppa. Hienosti on uusi tulokas mukana mennyt, kenties leppoisan luonteensakin ansiosta. Ehkä myös äiti on rennommalla ja reippaammalla asenteella tällä kertaa liikenteessä.

Pikku V nukkuu huomattavasti paremmin kuin isosiskonsa aikoinaan: 2-3 kertaa yössä heräillään syömään ja yleensä syömisen jälkeen nukahdetaan, syötöt tosin joskus saattaavat venähtää aina 45 minuuttiin asti, mutta ehtii sitä yleensä silti nukkuakin. Välillä illalla tosin venyy nukkumaanmeno myöhäiseksi, mutta minkäs teet kun sellaiseen menoon taitavat jo geenitkin vetää. Äidin kainalossa se tämäkin kullannnuppu nukkuu, huolimatta kovista yrityksistä nukuttaa omaan sänkyyn.

Pikkuisemme ei olekaan enää niin kovin pienen tuntuinen vaan hakee kovasti katsekontaktia kaikilta lähellä olevilta ihmisiltä. Yksi suosikeista on ehdottomasti isosisko, jolle päästetään yleensä ne kaikkein riemukkaimmat kiljahdukset ja väliin jopa kätkätykset, ajoittain hieman kovakouraisesta kohtelusta huolimatta. Siskon jälkeen parhaat naurut ja hymyt saavat äiti (se tissien kantoteline) ja oma peilikuva. Neiti on myös jo kova juttelemaan, hentoinen jokeltelu vaihtuu yhä useammin hyvinkin kovaääniseksi kommentoimiseksi tai jopa komentamiseksi, on kai huomannut, että tässä perheessä tarvitaan ääntä jos haluaa saada sen kuuluviin.

Tällä hetkellä oma nyrkki on ihan ykkönen ja kilpailee toisinaan jopa tissin kanssa. Niin kova on kaluamisen tarve ja niin runsasta kuolan erittyminen, että en hämmästyisi vaikka ensimmäinen hammas putkahtaisi jo hyvinkin pian. Se voisi selittää ne muutamat viime aikaiset kovat iltaitkutkin, joihin emme ole syytä keksineet. Kaiken kaikkiaan kun tämä meidän vauvelimme tuntuu kuitenkin olevan oikea little miss sunshine hampaattomine hymyineen.

Muutama viikko sitten pikkuiseni oppi antamaan pusun poskelle. Ilveilimme peilin edessä poski poskea vasten ja äidin esimerkistä pieni otti mallia pää kääntymisestä vaappuen. Siinä sitten riemuissamme muiskauttelimme toisiamme vuoron perään poskelle. Sanomattakin selvää, että tästä poskipusuttelusta on tullut jokapäiväinen perinne.

Kovasti kuopuksemme koittaa jo kääntyä. Sohvalla selältä mahalle jo jotenkin pääseekin, mutta lattialla on vielä kova treenaaminen päällä. Mahalta selälle on jo useita kertoja kellahdettu, mutta lähinnä varmaan pään viemänä. Kova tarve tarttua alkoi äidin hiusten repimisellä ja ulottuu nykyään ihan kaikkeen mistä vain kiinni saa. Useita kertoja on jo äidin lautanen meinannut pikku nyrkin mukana lattialle lentää. Ja syödessä pienet sormet terävine pikku kynsineen nipistelevät äidin rintaa.

Välillä vaivaa huono omatunto kun niin paljon vähemmän ehtii toiseen vauvaan keskittymään kuin ensimmäiseen. Joskus meinaa pieneltä hermo mennä kun isketään pöydälle pötkottelemään ja toiset vain herkuttelevat herkkujuomilla. Mutta on siitä odottelusta varmasti hyötyäkin: uskoisin, että jo nyt on havaittavissa sen tason joustavuutta jota esikoiselta puuttuu. Muiden syöminen kiinnostaa hirmuisesti ja suu käy kun vierestä katselee. D-tipoista onkin ilmeisen innoissaan kun saa lusikasta ihan itse maistaa. Pitäisi varmaan aloittaa ruokamaistelut pian.

On se niin rakas tuo meidän nelikuisemme.

Koila - esikoiseni oma tarina

Sain idean blogista Vähänpä tiesin pyytää esikoistani kertomaan tarinan. Sadutus on minulle melko tuttua, olen tehnyt sitä aiemmin eskareiden kanssa työskennellessäni, mutta eipä ollut tullut mieleen kotona kokeilla. Mikäli innostut sinäkin niin lisäohjeita löytyy täältä.

maanantaina 21.10.13 klo. 19.25

tanssitunnin jälkeen

isi reissussa, 

äidillä vauva sylissä toisessa kainalossa

esikoinen 2v11kk

Koila

Koila kävelee yksin, koila ihmisen kanssa, koila vauvan kanssa, koila isosiskon kanssa, koila isän kanssa myös. Ja se kävelee, suussa on lehti, lehti suussaan, ja menee sänkyyn nukkumaan. Seikin kanssa se menee ja suussa on lahat. Ja suussa on kynä ja laha. Nauhalla, punasella nauhalla ja vaaleenpunasella nauhalla. Sillä se kulkee ihan, ihan, ei yksin. Se menee kumin kanssa suussaan, vauva selässänsä ja kukka suussa. Ja kynttilä selässä ja lautanen myös. Olen menossa sen kanssa kouluun ja koila jää ulos. Opettaja on sanonut että koila ei saa tulla sisään ja sen takia se jää ulos koulun vieleen.
Kun olen aukuinen haluan muuttaa omaan kotiin koilan kanssa. Ja omien lapsien kanssa. Ja kun menen opettamaan lapset menevät mumman luokse. Sitten isosiskon kanssa, sitten ukon kanssa, äitin kanssa. Kun mää tulen aukuiseks niin menen naimisiin, että tulee isä.
JATKA! (Tässä vaiheessa äiti yritti jo hieman alkaa lopettelemaan...)
Menen susin kanssa, koila menee susin kanssa. Se menee susin luokse kylään. Ja menee kumin kanssa. Ja menee pikkuisten pentujen kanssa. Ja mää menen isä-koilan ja pikkukoilien kanssa kouluun.
VIELÄKIN! (Taas se äiti meinasi jo lopetella liian aikaisin...)
Ja Jumalan kanssa. Ja Jumalan kanssa. Se vie sen lääkäliin kun se on kipeenä. Se isä koila-isä ja ne koilanpennut. Ja lääkäli-täti katsoo: "onko kipeänä paikat?" Ja ne sanoo: "Joo, kun Juuso tönäisi."

 Tarina keskeytyy lopullisesti kun pikkusisko turauttaa äidin sylissä semmoiset turaukset, että vaippa on pakko mennä heti vaihtamaan...

Olin yllättynyt miten hienosti kohta kolmevuotiaaltakin tarina rakentui ja juttua riitti. Oikeastaan isoin ongelma oli se, ettei äiti meinannut pysyä perässä vaikka kynä sauhuten parhaansa koettikin. Välillä oli pakko toppuutella, että sai tarinan ihan kirjaimellisesti ylös juuri niin kuin se minulle kerrottiin. Ympärillä olevat esineet pompsahtelivat välillä hieman irrallisina kertomukseen, mutta niin se oli vielä eskari-ikäisilläkin. Kaiken kaikkiaan tämä meidän lyhyt yhteinen tarinahetkemme oli aivan ihastuttava kokemus, aion ehdottomasti jatkaa näitä myöhemminkin!

Suosittelen kokeilemaan! On hauskaa seurata noin pienenkin ajatuksenjuoksua sadutuksen aikana ja uskoisin, että kertojanlahjat senkun kehittyvät harjoituksen myötä. Saduttamistahan voi käyttää hieman muokattuna versiona vanhemmilla lapsilla myös yhtenä lukemaanoppimisen menetelmänä.

 Kuvissa pieni tarinankertoja syyskuun alussa päiväunilla onnellisena uudesta sateenvarjostaan, äidin äitiyspaita yllään, lakanaton täkki päällään makuuhuoneemme lattialla patjalla, jolle on pikkusiskon syntymän jälkeen siirtynyt melko pysyvästi - toistaiseksi. 

Ökötän elämää

Lueskelin kalenterimerkintöjäni (olen epätoivoisesti koettanut tallentaa sinne ylös kaikkia osuvia tokaisuja ja muita tapahtumia, joskin monet ovat tilanteen ohi mennessä valitettavasti unohtuneet...), joten palataan vielä hetkeksi loppukesään.

Seisomalaudalta 29.7.2013

"OHO! Isosiskolle tais tulla ököttä..."
(Puhe on ilmeisesti suunnattu edessä vaunuissa pötköttelevälle pikkusiskolle, koska äiti ei melkein edes kuule sitä, mutta haluaa kiinnostuneena kuulla lisää.)
"Ai mikä tuli? Ötökkä?"
"Se oli vaamaan hyttynen. Sillä oli vaamaan nälkä niin se vähän pulaisi minua. Ei se haittaa."

Hiekkalaatikolla 6.8.2013

"Aaaaaarrgghhh!!!"
Huomaan kädessäni jonkun hirveän eliön, jonka huiskaisen raivokkaasti pois ennen kuin huomaan tyttäreni katselevan minua kiinnostuneena ja naurahdan vaivaantuneesti - ei kai äitien ole tarkoitus näyttää tällaista hyönteiskammoista esimerkkiä lapsilleen?
"Äiti, miksi nauroit?"
"Äitiä rupesi vaan naurattamaan kun äiti vähän säikähti kun äitin kädellä oli tuollainen joku ötökkä..."
"Ai. Se vaamaan halusi kiivetä sun syliin jos se ei tiennyt missä sen oma äiti oli..."

Rakkaita paikkoja

Kotiäidin elämässä parasta ovat (lasten päivittäisten hymyjen ja oivalluksien lisäksi) perjantaisen aamupäivän kaltaiset hetket kun saa kaikessa rauhassa työnnellä nukkuvaa vauvaa vaunuissa upean väriloisteen keskellä kaupungin laitamilla auringon paisteessa kohta kolmevuotiaan esikoisen pilpatusta kuunnellen. Suuntasimme kulkumme idyllisen puutaloalueen läpi kohti uimahallia, josta kävimme hakemassa rannekkeet eilen aamulla alkaneeseen perheuintiin (tai no vauvauinnin sisarusryhmään). Uimahallilta jatkoimme kirjastolle ohittaen ensin Norssin, jossa on tullut vietettyä lukuisia tunteja ensin opiskelijana harjoittelemassa ja myöhemmin sijaisena työskennellen.

Heti Norssin vieressä avautuu maailmani rakkaimpiin paikkoihin lukeutuva kampus. Sen metsäisiä polkuja olen käveleskellyt, sen kiemurtelevien puistoteiden penkeillä olen istuskellut jo vuosia ennen kuin sain sen keskuksen opinahjokseni. Sen naapurissa olen asunut useaan otteeseen, pisimmillään kolmisen vuotta, sen rakennusten katoilla olen loikoillut lueskelemassa ja kevään ensimmäisiä auringonsäteitä vastaanottamassa.

Olin rakastunut siihen jo ennen kuin siellä opiskelin, joten oli kai selvää, että sinne lopulta päädyin monien mutkien kautta oleilemaan joksikin aikaa myös ihan joka/kokopäiväisestikin. Nyt ovat tuttuja omasta kokemuksesta Alvar Aallon ahtaat vessat ja ei niin kovin käytännönläheiset luentosalitkin. Kaikessa koleudessaan ja hankaluudessaan niissäkin on ehdottomasti sitä omaa tunnelmaansa.

Olen opiskellut kolmessa yliopistossa ja vaikka tämä viimeisin oli oman koulutusohjelmani osalta melkeinpä pettymys opintojen ja niiden vaatimustason osalta, on se silti ehdottomasti se rakkain ja omin koulu, johon vieläkin välillä aina haikailen ja jonka ruokaloissa on tullut muutamia kertoja ihan vain nostalgian (ja okei, hieman myös kurnivan nälän) vuoksi vierailtua valmistumisen jälkeenkin.

Mitkä ovat Sinun rakkaita paikkojasi, joissa vieraillessa tuntee melkein kylmiä väreitä jälleen näkemisen riemusta?

Ihanaa aurinkoista ja värien kyllästämää syksyä kaikille!

P.S. Kuvissa pilkottavista rakennuksista ei juurikaan näy niitä Aallon suunnittelemia (tietystä tunnelmastaan huolimatta ne eivät ainakaan minun silmääni niin kovin viehätä), vaan enemmän niitä vanhempia, opettajaseminaarin aikaisia, sen ihan kaikista ensimmäisen suomenkielisen...

Äidit vain, nuo toivossa väkevät

Melkoisesti vie aikaa tämä kahden lapsen äitiys, etenkin kun se minun mieheni reissailee aina aika ajoin. Ei paljon jää omia hetkiä päivään, blogihetkistä puhumattakaan. Mutta nyt ovat tytöt isänsä kanssa kaupassa, joten ennen kuin ryhdyn suursiivoukseen haluan tallentaa pikaisesti tämän päivän kohokohdan.

Aamu alkoi ikävästi valmiiksi huonolla tuulella: vauva valvoskeli yöllä poikkeuksellisen paljon ja valtavan väsymyksen lisäksi esikoinen kävi pissaamassa sänkyyn aamun alkajaisiksi ja kuopus turautti heti perään oikein rota-turaukset kainaloihin asti. Aamupäivä kului hieman hermot kireällä, vaikka koetin toki omaa ärtyisyyttäni lapsilta peitellä. Ruokaa lämmittäessäni (kiitoksia taas kälylle, ei tarvinnut sitä itse edes valmistaa) ja keittiössä hääräillessäni...

- Äiti
- Niin?
- Sinä olet hyvä äiti.

Itkuhan siinä tirahti. Tuli jotenkin niin oikeaan kohtaan; sillä hetkellä olo oli kaikkea muuta kuin. Mutta itselleni poikkeuksellisesti päätin ottaa vain vastaan sen enempää lisäkysymyksiä esittämättä tai edes stressaamatta siitä, että ei kai tuo kaksivuotias nyt vain yritä reppana äitiään piristää.

Kiitos myös omalle äidilleni, joka on asettanut käsitykseni hyvästä äitiydestä aika korkealle ja joka edelleen tuntuu asettavan meidät lapsensa elämässään aina etusijalle.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

Yöllisiä pohdintoja

Kello 23.35 lastenhuoneesta kuuluu:

"Äiti. Äiitiii. Äiiiitiiiiiiii!!! ÄIIIITIIIIIIIIIII!!!!!!!!"

Nopeutan askeleitani volyymin noustessa.

"Shhh! Ei saa huutaa, naapurit nukkuu! Mitä nyt kulta?"

Tyttäreni nousee sängyssään istumaan.

"Mitä apinat syö?"

Tuijotan häntä hetken ja koetan koota ajatuksiani.

"Ööö... Varmaan jotain lehtiä..."

"Aha."

Mietin hetken ja sitten vasta mieleeni juolahtaa se perinteisempi vastaus:

"Ei kun banaaneja! Apinat syö banaaneja!"

"Aha."

Miriam's

Jyväskylän keskustaan on avattu uusi kahvila-konditoria Miriam's,

suosittelen tutustumaan!

Torikulman alakerrassa, se keskus siinä Lyseon vieressä. 

Kauppalaispihan liukuovista mentäessä heti vasemmalla, 

ihan Marimekon liikkeen alapuolella.

Mitä?

Kahvilasta saa kahvilaherkkujen- ja juomien sekä täytettyjen leipien lisäksi erilaisia salaatteja. 

Arkisin klo. 11-13 tarjolla on myös lounasta. Kahvilan lounas on perinteistä kotiruokaa, joka, niin kuin kaikki muukin kahvilassa, valmistetaan alusta alkaen itse.

Leivonnaisia, leipiä ja salaatteja on mahdollista ottaa myös mukaan.

 
Kahvilalla on suosituimpia kakkuja palojen lisäksi myös kokonaisena myynnissä, mutta jos toivot tuleviin juhliisi juuri jotain erityistä suosikkikakkuasi, on mahdollista tehdä tilaus jo etukäteen.

Myynnissä on myös kahvilan omalla merkillä varustettua teetä, kahvia sekä mausteita.   

Nuoret yrittäjät

Kahvilan takana on nuori nainen nimeltään Miriam, joka on ollut pikkutytöstä asti innokas leipoja. Koska erilaisia kakku- ja leivonnaistilauksia alkoi sadella ystäväpiiristä ja koska äidin päiväkodissa kertyi kokemusta päiväkotiruoan valmistamisesta, Miriam päätti valtavirrasta poiketen perustaa lukion jälkeen oman yrityksen, Kanaemon keittiön, joka valmistaa terveellistä, mutta lapsille maistuvaa päiväkotiruokaa. Samalla lähti käyntiin myös Miriam's, joka alkuun keskittyi tilaustuotteiden valmistamiseen, useimmiten erilaisiin juhliin, kuten häihin, hautajaisiin tai ristiäisiin.

Mielessä oli kuitenkin heti alusta alkaen myös lapsuuden haave: oman kahvilan perustaminen.

Nyt tuo haave on toteutunut ja kahvila avasi ovensa maanantaina 29.7.2013.

Miriam's keskittyy hyvin pitkälle Miriamin unelmaan ja Miriamin taitoon tehdä ja valmistaa, mutta siitä voi puhua myös perheyrityksenä, sillä isoveli lähti yhtiökumppaniksi ja on yhtiökumppanuuden lisäksi hoitanut yrityksen hallinnollisia asioita, muun muassa yrityksen kirjanpidon. Miriam's -kahvilaan puolestaan kahvilapäälliköksi ryhtyi isosko. Myös äiti ja isä ovat olleet aktiivisesti mukana apujoukoissa yritystä käynnistettäessä.

Omilla pikku kätösillä

Kanaemon keittiön perusajatus on ollut valmistaa mahdollisimman terveellistä, mutta kuitenkin maistuvaa ruokaa. Sen vuoksi ruoka pyritään tekemään alusta alkaen itse. Valmistuksessa käytetään myös laadukkaita raaka-aineita, joista iso osa tulee lähituottajilta, mm. jauhot Kumpusen luomutilalta Petäjävedeltä, perunat Kankaan tilalta Hankasalmelta ja kauden mukaan porkkanat ja sipulit Koppelin tilalta Nyrölästä. Miriam's -kahvilan lounas on Kanaemon keittiön valmistamaa ja vaikka kahvilaherkkuja ei voi ehkä kovin terveellisiksi sanoa (eivät kai ne niin uskomattoman hyviä voisi silloin ollakaan?), sama toimintaperiaate valmistuksen suhteen pätee kuitenkin: kaikki tehdään mahdollisimman pitkälle itse.

Tunnelmaa

Kahvilan sisustuksesta vastaa tekstiiliartesaani Heidi Sinervä. Heidi suunnitteli kahvilan Miriamin toiveiden pohjalta ranskalaistyyliseksi.

Myös tarjoilijattarien esiliinat ja niiden yläosan painokuva ovat Heidin suunnittelemia.

Minä ja Miriam's

Miten minä sitten liityn Miriam'siin? Ihan ensimmäiseksi olen tietysti uusi ihastunut kanta-asiakas, mutta olen myös päässyt lähipiiriläisenä seuraamaan sekä yrityksen että Miriamin itsensä kasvutarinaa. Voinpa kehaista olleeni Miriamin asiakkaana jo viisitoista vuotta sitten kun Miriam pikkutyttönä piti kauppaa olohuoneen nurkassa. Kahvilan perustamisessa en valitettavasti ole päässyt auttamaan kaiken vauvahässäkän vuoksi ollenkaan.

Uskottelen kuitenkin itselleni, että olen osavaikuttajana koko Miriamin leipomisinnostuksen takana. Hoidin Miriamia nimittäin kerran joskus yhdeksänkymmenluvun loppupuolella ja päätimme yhdessä tehdä reissusta palaaville tervetuliasiksi lusikkaleipiä. Herkullisten pikkuleipien sijaan kotiin palaajia vastassa olikin koko talon täyttänyt palaneen käry... Tuo Miriamin todennäköisesti ainoa epäonnistunut leipomiskokemus on varmastikin saanut aikaan halun leipoa paremmin...

Niin ja onhan tosiaan tuo kahvilan ikkunassa oleva logo minun käsialaani. Muuten olen jäänyt vain sivusta ihailemaan kaikkea tuota tarmoa ja taitoa.
Niin ja lukuisia kertoja herkuttelemaan tietenkin.

Käyhän tutustumassa! 

Avajaistarjous (iso pulla tai 3-suklaan brownie + iso kahvi tai haudutettu tee 3,50€) on voimassa vielä perjantaihin 9.8. asti. 

Voit käydä kurkkaamassa myös Miriam'sin ja Kanaemon keittiön nettisivuja!