Nyt se on täällä. Se epämääräinen kuplinta, joka kovan poukkoilun ja sinkoilun kautta muuttui lopulta voimakkaaksi möyryämiseksi vatsassani. Miten kaikkien tuntemusten ja ultrien jälkeen voi olla niin yllättävää tavata lopulta kasvotusten:
Sinäkö siellä olitkin?
Tämä jälkimmäinen synnytyskokemus poikkesi ensimmäisestä täysin ja jätti ilmaan useita kertoja toistelemani kysymyksen: "mitä juuri tapahtui?" Kätilö sanoi, että kokemani kaltaisissa nopeissa synnytyksissä pää ei usein ehdi mukaan ja niin kävi minullekin.
Ehkä se osaltaan lisäsi epätodellisuuden tuntua, vaikka aika absurdi olo taisi ensimmäiselläkin kerralla olla. Synnytyskokemuksista kirjoittelisin mielelläni joskus lisää jos sellaiseen vielä aikaa löytyy.
Ihan jo omien ajatusten ja kokemusten kertailemiseksi.
Sairaalassa meidän tarvitsi viipyä tällä kertaa vain kaksi yötä ja niinpä suuntasimme jo lauantaina kotiin, jossa meitä odottelivat minun pikkusiskoni ja vauvan uusi ylpeä isosisko. Sekä pikku- että isosisko olivat olleet isin apuna aamupäivän siivoilemassa kotia vauvan tuloa varten. Myöhemmin seuraamme liittyivät vielä vauvan tulevat kummisedät: siskon mies ja meidän pikkuveljemme, joka toistaiseksi jää edelleen ainoaksi lapsuudenperheeni miesedustajaksi.
Kotiintulosapuskaa.
Söimme kotiintulopäivänä myös mansikoita, niin kuin ajankohtaan kuuluu, taisi tulla tästä mansikkatyttö.
Nyt meitä on siis neljä. Ja olemme ihan oikeasti olleet neljästään jo kaksi viikkoa. Yleensä niin kovin meneväinen mies on ollut koko ajan paikalla ja osallistunut täysipainoisesti tähän meidän uuteen lapsiperhearkeemme. Jos nyt joka päivä "jotain kivaa" keksivää; huvittelemassa Särkänniemessä, aamupalalla kahviloissa ja lounaalla tai päivällisellä ravintoloissa käyvää perhettä voi arkea eläväksi kutsua.
Isosisko on ollut kovin innoissaan perheen kuopuksesta ja ylpeä uudesta tittelistään. Vauvaa tekisi mieli hoitaa ja paijata välillä hieman kovakouraisesti, mutta muuten ei ole pikkusiskoa kohtaan ilmennyt negatiivisia tunteita. Äiti ja isi ovatkin saaneet itselleen kaikki uuteen tilanteeseen totuttelusta johtuvat purkaukset. Pahoja ne eivät ole olleet, mutta välillä tuntuu, että saa olla koko ajan kieltämässä ja komentamassa kun kaikkea pientä tottelemattomuutta ilmenee jatkuvasti. Tirautin hormonihöyryissäni jo muutaman kyyneleenkin kun tuntui pari päivää siltä kuin suhteemme esikoisen kanssa olisi jo ihan tulehtunut: olen kaiken kannustamisen ja mukaan ottamisen sijaan tiuskinut ja räyhännyt enemmän kuin kahden ja puolen vuoden aikana yhteensä.
Mutta moni meistä esikoisista on joutunut tämän vaiheen läpikäymään ja selvinnyt siitä ihan kunnialla. Mahdollisesti jopa omaksi parhaaksemme olemme joutuneet hieman oikeuksistamme luopumaan... Silti riipaisee kun pitkään jo omassa huoneessaan nukkunut ensimmäiseni kysyy ääni väristen, että "miksi minun pitää olla yksin, miksi vauva saa olla teidän kanssa?" Muutamia kertoja olemme jo nukkuneet yhdessä koko perhe kun ei ole sydän kestänyt kummallakaan vanhemmalla jättää pikkuista isoa tyttöä yksin.
Kenenkäs nuo karvaiset jalat tuossa keskellä ovat?
Kovasti jo odotan sitä kun siskokset kohta leikkivät yhdessä. Oma siskoni on myös paras ystäväni. Ystävystyimme tosin varsinaisesti vasta teini-ikäisinä, mutta ystävystyimme kuitenkin.
