Tämä on syksy

Kävellessämme maanantaina tyttöjen kanssa kauppaan kaatosateessa harmaudessaan uhkaavan taivaan alla, päässäni alkoi soida Samuli Putron ääni

Tämä on syksy

tämä on syksy

tämä on syksy ja nyt

Olkoonkin vielä elokuu, kyllä se syksy taisi jo alkaa. Sateinen ilma ja esikoisen kerhon sekä tanssiharrastuksen alkaminen tietysti saivat osaltaan syksyisen tunnelman aikaan, mutta varsinaisesti syksyn vasten kasvoja heitti puolison kanssa tehty kalenteri-check, jossa selvisi, että lokakuun puoleen väliin miehellä on joka viikko joku reissu.

Jotenkin se kesän jälkeen taas pääsi yllättämään. En ymmärrä miksi, onhan miehen työnkuva ollut tiedossa jo vuosia. Jossain alitajunnassani ilmeisesti edelleen elättelen haaveita sellaisesta Pieni talo preerialla -tyyppisestä, syödään yhdessä viideltä ruoka, käydään perheenä kaupassa ja torstaisin on aina viikkosiivous -elämästä. Miten muuten selittyy tämä joka kerta toistuva pettymyksen tunne? 

Tilanne kuitenkin on mikä on: mies tekee työtä joka kiinnostaa, ja niin kuin jo aiemmin todettu, kyllähän se työ myös mahdollistaa meidän koko perheellemme monia asioita. Ainoa tapa vaikuttaa tähän jatkuvaan mielenipahoittamiseen on muuttaa asennetta. Yritän tästä eteen päin ajatella niin, että minä olen lähtökohtaisesti viikot yksin tyttöjen kanssa. Ehkä ne miehen kotipäivät- ja viikot ovat silloin iloisia yllätyksiä eivätkä lyhyelläkään varoitusajalla ilmestyvät reissut tunnu niin pahoilta. 

Koetan myös löytää jokaisesta ikävältäkin tuntuvasta tilanteesta jotain hyvää. Nytkin voin lohduttautua sillä, että tällä kertaa suurin osa työmatkoista koskee vain arkipäiviä eikä mene viikonloppujen yli. Ja sillä, että osa on myös ihan Suomen kamaralla, jolloin ollaan sentään samalla aikavyöhykkeellä soitteluja ajatellen ja toisen voi vaikka hätätilanteessa hälyttää muutaman tunnin varoitusajalla paikalle. Ensin olin myös jo ihan valmis hylkäämään kaikki orastavat suunnitelmat uudesta (tai jopa uusista) harrastuksista työväenopistossa, mutta ehkä nekin onnistuvat äidin ja siskon avustuksella (vink vink jos luette...)

Nyt ensimmäinen arkiviikko tyttöjen kanssa kolmestaan alkaa olla lopuillaan ja ihan hienostihan me taas pärjäsimme. Ehkä tämä syksy tästä lähtee kunhan arki alkaa rullata omalla painollaan.

Mutta syksyn haikeudesta vielä kesän riemuihin. Olemme jo kolmena vuotena peräkkäin aloittaneet kesän seurakunnan perheleirillä ja päättäneet sen oman sukumme (äitini sisaret puolisoineen, lapsineen, lapsenlapsineen) sukuleiriin Tampereella. Sukuleiri kokoontui nyt edellisenä viikonloppuna ja oli aivan mahtava päätös ihanalle kesälle. Noin kolmenkymmenen eri ikäisen leiri sisälsi innokasta laulua ja musisointia, välillä jopa hysteeristä naurua, riehakasta tanssia, syvällisiä ja ei niin syvällisiä keskusteluja, kaksi tunnelmallista iltanuotiota, syömistä ja herkuttelua, kiihkeitä kisailuja kovin kilpailuhekisessä kokoonpanossa ja ennen kaikkea läsnäolevaa yhdessäoloa. Hienoa kuulua isoon sukuun ja upeaa, että olemme taas löytäneet toisemme tämän leirin myötä - olimme jo hieman eksyneet omille teillemme.

Lämpimien muistojen lisäksi tytöt saivat mukaansa isotädiltään myös lämpimät sukat viileneviin keleihin. Tätini muisti tyttöjä myös satukirjoilla, joihin tutustumme kirjoja edelleen rakastavan esikoisen kanssa pikimmiten.

Villasukista oli haastavaa saada kuvia, sillä kuopuksesta on kävelemään oppimisen myötä kuoriutunut varsinainen vauhtimimmi. Aina ennen niin kovin rauhallisesta ja itsekseen istuskelevasta tytöstä on tosiaan tullut ihan uusia piirteitä esiin ja oma tahtokin on löytynyt, voisi jopa sanoa, että pieniä viitteitä uhmastakin ollaan jo nähty.

En oo koskaan...

Levottomat -elokuvastakin tutussa pelissä, jossa pisteitä saa tekemättömyydestä, (ja jossa olen aina sen vuoksi niin kovin hyvin pärjännyt), saan yleensä aina pisteen siitä, etten ole koskaan käynyt Virossa.

Meinasi jäädä tämänkin kesän suunniteltu reissu väliin, kun lähtö oli sovittu maanantaille ja perjantai-iltana tajusimme, että kuopuksemmekin tarvitsisi mitä luultavammin passin. Viikonloppuna kaikki virastot ovat tietysti kiinni ja netissä oli aiheesta ristiriitaista informaatiota, mutta saimme lopulta lentokentän poliisiasemalta (melko varman) tiedon, että pikapassin voisi saada jo maanantai-aamuna. Koska laivamme oli määrä lähteä päivällä, päätimme matkustaa Helsinkiin jo sunnuntaina ja hakea pikapassia Pasilan asemalta.
 

Pakkailut jäivät perinteisesti pääosin sunnuntai-aamulle, jolloin huomasimme, että minun ja esikoisen passit olivat muuton jäljiltä kadoksissa. Kaksi varastoa ja vaatehuoneellinen täynnä purkamattomia laatikoita saivat etsinnän tuntumaan toivottomalta. Passia penkoessa tulikin myllättyä paljon jo paikkansa saanutta ja ladottua epämääräisiin röykkiöihin purkamattomia laatikoita.

Passien vihdoinkin löydyttyä useiden tuntien jälkeen, havaittiin, että miehen avaimet olivat kadonneet passien metsästyksen tiimellyksessä. Niitä sitten etsittiin toinen tovi. Tämä kaikki tapahtui noin 30 asteen helteessä saman aikaisesti kun yritimme pakata matkatavaroita kahden tuskastuneen lapsen purkaessa niitä. Ikuisuudelta tuntuneen aamupäivän päätteksi saimme kuitenkin lopulta sullottua tavarat ja itsemme kuumaan autoon. Moottoritiellä huomasimme, että matkasänky oli unohtunut, joten kerran piti vielä kääntyä takaisin.

Alkutahmeudestaan huolimatta matka sujui loistavasti. Vietimme mukavan sunnuntai-illan Helsingissä paikallisten ystävien kanssa ja maanantaina suuntasimme kulkumme passin saatuamme kohti Viroa ja Saarenmaata. Matkustimme esikoisen kummien ja seitsenkuisen kummityttömme kanssa. Meillä aikuisilla on jo pitkät matkustusperinteet keskenämme ja olen iloinen, että ne jatkuvat lasten syntymän jälkeenkin. Edellisen matkan teimme yhdessä Italiaan keväällä 2013 (siitä voit lukea täältä ja täältä), mutta silloin tämän kesäisestä seurueestamme kaksi oli vielä mahoissaan.

Virossa vietimme alkuviikon Saarenmaalla ja reissun viimeiseksi yöksi siirryimme vielä Pärnuun. Vaikka matka sujui lastenkin kanssa oikein leppoisasti, olivat kädet silti sen verran täynnä, etten saanut juurikaan napsittua kuvia, vain ihan muutamia kännykällä. Esikoisen kummitäti oli ahkerampi, joten päätin käyttää hyväkseni hänen tekemiään postauksia. Saarenmaasta pääset lukemaan tästä ja Pärnusta tästä.

Niinpä siis menetin pisteeni en oo koskaan -pelissä, mutta kyllä kannatti! Matka oli onnistunut ja voisin mielelläni vierailla Virossa uudestaan. Tallinnakin jäi vielä seuraavaan kertaan.

Ihana, aurinkoinen ja meidän perheessä kovin hektinen kesä alkaa olla lopuillaan. Katse kääntyy syksyyn ja arkeen. Me alamme vasta nyt oikeastaan tutustua tähän uuteen kotiin ja asuinympäristöön normaalien rutiinien alkamisen myötä.

Värikästä ja raikasta syksyä kaikille!