Tämä on syksy

Kävellessämme maanantaina tyttöjen kanssa kauppaan kaatosateessa harmaudessaan uhkaavan taivaan alla, päässäni alkoi soida Samuli Putron ääni

Tämä on syksy

tämä on syksy

tämä on syksy ja nyt

Olkoonkin vielä elokuu, kyllä se syksy taisi jo alkaa. Sateinen ilma ja esikoisen kerhon sekä tanssiharrastuksen alkaminen tietysti saivat osaltaan syksyisen tunnelman aikaan, mutta varsinaisesti syksyn vasten kasvoja heitti puolison kanssa tehty kalenteri-check, jossa selvisi, että lokakuun puoleen väliin miehellä on joka viikko joku reissu.

Jotenkin se kesän jälkeen taas pääsi yllättämään. En ymmärrä miksi, onhan miehen työnkuva ollut tiedossa jo vuosia. Jossain alitajunnassani ilmeisesti edelleen elättelen haaveita sellaisesta Pieni talo preerialla -tyyppisestä, syödään yhdessä viideltä ruoka, käydään perheenä kaupassa ja torstaisin on aina viikkosiivous -elämästä. Miten muuten selittyy tämä joka kerta toistuva pettymyksen tunne? 

Tilanne kuitenkin on mikä on: mies tekee työtä joka kiinnostaa, ja niin kuin jo aiemmin todettu, kyllähän se työ myös mahdollistaa meidän koko perheellemme monia asioita. Ainoa tapa vaikuttaa tähän jatkuvaan mielenipahoittamiseen on muuttaa asennetta. Yritän tästä eteen päin ajatella niin, että minä olen lähtökohtaisesti viikot yksin tyttöjen kanssa. Ehkä ne miehen kotipäivät- ja viikot ovat silloin iloisia yllätyksiä eivätkä lyhyelläkään varoitusajalla ilmestyvät reissut tunnu niin pahoilta. 

Koetan myös löytää jokaisesta ikävältäkin tuntuvasta tilanteesta jotain hyvää. Nytkin voin lohduttautua sillä, että tällä kertaa suurin osa työmatkoista koskee vain arkipäiviä eikä mene viikonloppujen yli. Ja sillä, että osa on myös ihan Suomen kamaralla, jolloin ollaan sentään samalla aikavyöhykkeellä soitteluja ajatellen ja toisen voi vaikka hätätilanteessa hälyttää muutaman tunnin varoitusajalla paikalle. Ensin olin myös jo ihan valmis hylkäämään kaikki orastavat suunnitelmat uudesta (tai jopa uusista) harrastuksista työväenopistossa, mutta ehkä nekin onnistuvat äidin ja siskon avustuksella (vink vink jos luette...)

Nyt ensimmäinen arkiviikko tyttöjen kanssa kolmestaan alkaa olla lopuillaan ja ihan hienostihan me taas pärjäsimme. Ehkä tämä syksy tästä lähtee kunhan arki alkaa rullata omalla painollaan.

Mutta syksyn haikeudesta vielä kesän riemuihin. Olemme jo kolmena vuotena peräkkäin aloittaneet kesän seurakunnan perheleirillä ja päättäneet sen oman sukumme (äitini sisaret puolisoineen, lapsineen, lapsenlapsineen) sukuleiriin Tampereella. Sukuleiri kokoontui nyt edellisenä viikonloppuna ja oli aivan mahtava päätös ihanalle kesälle. Noin kolmenkymmenen eri ikäisen leiri sisälsi innokasta laulua ja musisointia, välillä jopa hysteeristä naurua, riehakasta tanssia, syvällisiä ja ei niin syvällisiä keskusteluja, kaksi tunnelmallista iltanuotiota, syömistä ja herkuttelua, kiihkeitä kisailuja kovin kilpailuhekisessä kokoonpanossa ja ennen kaikkea läsnäolevaa yhdessäoloa. Hienoa kuulua isoon sukuun ja upeaa, että olemme taas löytäneet toisemme tämän leirin myötä - olimme jo hieman eksyneet omille teillemme.

Lämpimien muistojen lisäksi tytöt saivat mukaansa isotädiltään myös lämpimät sukat viileneviin keleihin. Tätini muisti tyttöjä myös satukirjoilla, joihin tutustumme kirjoja edelleen rakastavan esikoisen kanssa pikimmiten.

Villasukista oli haastavaa saada kuvia, sillä kuopuksesta on kävelemään oppimisen myötä kuoriutunut varsinainen vauhtimimmi. Aina ennen niin kovin rauhallisesta ja itsekseen istuskelevasta tytöstä on tosiaan tullut ihan uusia piirteitä esiin ja oma tahtokin on löytynyt, voisi jopa sanoa, että pieniä viitteitä uhmastakin ollaan jo nähty.