Vuosi armasta aikaa ja sen kunniaksi arvonta

Tasan vuosi sitten aloitin tämän blogin. Olin silloin kaksivuotiaan tytön äiti ja kolmannella kuulla raskaana. Syynä aloittaa oli halu tallentaa jotain tästä arvokkaasta ajasta, joka niin helposti tuntuu unohtuvan, ja toisaalta pysähtyä huomaamaan sen jokapäiväinen ihmeellisyys. Halusin myös itselleni puuhaa illoiksi kun mies oli reissussa ja tyttö jo nukkumassa. Blogi kuitenkin on alusta asti elänyt enemmän päässäni kuin täällä varsinaisella paikallaan. Etenkään vauvan syntymän jälkeen vapaahetkiä ei ole paljon päivään jäänyt ja nekin olen viettänyt yleensä nukkuen.

Ensimmäisessä postauksessa pohdin positiivisten ajatusten mahdollisia vaikutuksia. Tänä syksynä sain huomata, että ainakin negatiiviset ajatukset pitävät yllä ja paisuttavat pahaa oloa: osittain tiedostamistani, osittain vain arvattavissa olevista syistä johtuen ajauduin syksyllä melko synkkään olotilaan. Lopulta tajusin, että ylläpidän ja paisutan myös itse oloani pyörittelemällä kaikkia mitä jos tai näinkö tämä ja entä sitten -(kauhu)skenaarioita. Tajuttuani pyrin tietoisesti lopettamaan ikävät ajatukset, mutta sepä ei kotiäitinä ollutkaan niin helppoa: koko päivä aikaa vain miettiä ja märehtiä eikä arjessa lopulta tapahdu niin paljon, että siitä riittäisi harhauttamaan. (Kuka olisi uskonut, että kaipasin välillä jopa työasioiden vatuloimista!)

Tässä vaiheessa blogi tuli apuun. Tein mielessäni postauksia kun mieleen meinasi tulla ikäviä ajatuksia. Otin kuvia vaikkei ollut kameraa ja kirjoittelin päässäni tekstejä, kun ei ollut konetta tai aikaa avata sitä. Tuleva näyttää ehdinkö jatkossakaan tämän enempää blogiin paneutua, mutta ainakin se on olemassa, odottamassa jos välillä vaikka jonkun päässä pyörivän ajatuksen saisin kirjattua tai joitain kauniita hetkiä kameralla tallennettua.

Tämä blogi on siis ollut positiivisen ajatteluni apuna ja olen todella sen avulla oppinut kaivamaan sitä ihanaa, joskus surkealtakin tuntuneista päivistä.

Miten sitten juhlistaa tätä vuoden etappia? Voitin hiljattain Vähänpä tiesin -blogin yksivuotisarvonnassa raakasuklaan valmistuspaketin (jota en ole vielä ehtinyt kokeilemaan, mutta innolla odotan mitä siitä tulee) ja voitosta riemastuneena haluan suorittaa arvonnan minäkin. Pohdiskelin mitä arvottava voisi olla ja päädyin harrastusteni myötä kirjaan ja elokuvaan.

Arvon 

Tuhat loistavaa aurinkoa -minikirjan

Miksi?

Luin minikirjasta eli mikistä muistaakseni viime keväänä ja pidin sitä aivan loistavana ideana.
"Siis mieti miten mahtavaa, aina kun joudut odottelemaan, esim. vaikka terveyskeskuksessa tai bussipysäkillä, ta-daa, kaivat vain mikin laukusta ja alat lukea! Kuinka monta sellaista tilannetta mullakin on ollut, että pyörittelen vain tylsistyneenä peukaloitani ja ja ja... Tästä lähtien kuljetan aina mikiä laukussani!" julistin riemuissani siskolleni ensimmäisen ostettuani.
Sisko katsoi minua hieman säälien ja totesi: "Ihmisillä on nykyään älypuhelimet..."
Syksyllä lopulta sorruin ja ostin älypuhelimen minäkin ja niinpä se ensimmäinen miki jäi omalta osaltani myös viimeiseksi.

Mutta nytpä miki tuli taas mieleeni, sillä sepä mahtuukin sopivasti kirjekuoreen. Ja onhan se edelleen loistava ratkaisu vaikkapa matkalle mukaan. Mikivaihtoehtoja ei vielä ole kovin monia, joten päätin ottaa varman valinnan: Tuhat loistavaa aurinkoa on kirja jota kaikki ovat kehuneet. En ole itse kehuista huolimatta koskaan sitä lukenut, sillä pelkään sen olevan liian surullinen tai traaginen tai muuten vain koskettava ja olen viime vuodet ollut jatkuvassa hormonihöyrytilassa. Arvonnan voittaja voi sitten kertoa uskaltaako imettävä lukea sitä liikuttumatta liikaa...

Toinen arvottava on 

Naapurini Totoro -dvd

Miksi?

Halusin arpoa klassikon ja Totoro osui ensimmäisenä Anttilassa silmään. Katsoimme sen syksyllä esikoisen kanssa isin ollessa reissussa. Tyttö tapitti herkeämättä koko elokuvan ajan, mutta alahuuli alkoi väpättää kohtauksessa, jossa siskokset päättävät lähteä toistä tulevaa isää vastaan bussipysäkille, mutta isä ei olekaan bussissa. "Miksei isi tullutkaan?" tyttäreni kysyi kyyneleet silmissä. Äidin rinnasta hieman kouraisi. Ehkä taas ne hormonit.
Mutta Totoro on aivan ihana elokuva!

Arvontaan osallistuvat kaikki tätä postausta kommentoivat. Voit halutessasi samalla kertoa suosikki elokuv(i)asi ja/tai kirj(oj)asi! 

(Kerään hyvien kirjojen listaa parempia lukuaikoja odotellen...)

Jätäthän tunnistettavan nimimerkin mikäli kommentoit anonyymina. 

Arvonta suoritetaan sunnuntaina 9.3.14 klo. 16.00.

 

 

Pikakuulumiset

Avaan kotioven jumpan jälkeen valmiina tervehtimään kiljahdellen tyttäriäni pitkän eron jälkeen, mutta asunto onkin pimeänä. Soitto miehelle ja selviää, että tytöt ovat isänsä kanssa mummulassa.

Onpa outo olo. Milloinkohan olen viimeksi ollut yksin kotona?

Voiko olla mahdollista, että saan käydä suihkussa täysin rauhassa vain veden kohinaa kuunnellen? Minulla on ehkä puolisen tuntia aikaa, mitä tekisin? Ensimmäisenä mieleen tulee, että nytpä saisi kerrankin siivota kunnolla, mutta sitten päätän, että teen jotain ihan omaa. Kokeilen puolihuolimattomasti ohi kulkiessani kannettavan virtanäppäintä ja mitä ihmettä, se käynnistyy! (Nyt jos koskaan, nyt jos koskaan olisi aika tallentaa kuvat ulkoiselle kovalevylle... No, ehkä huomenna...)

Miehen polvi leikattiin muutamia viikkoja sitten ja kaksi viikkoa kepeillä köpötellyt kaveri ei voinut juuri vauvaa hoitaa, joten eipä ole muutamiin viikkoihin niiden keppien ja työreissujen- ja kiireiden vuoksi vapaa-aikaa minulle siunaantunut. Mutta nyt kävin Love2Dance -jumapassa Elixiassa ja istun suihkun jälkeen tässä koneella aivan itsekseni. Ihmeellistä.

Viime päivien suurin tapahtuma olivat viikonloppuiset ristiäiset Tampereella, jossa saimme miehen kanssa ihanan kummitytön ja kummityttö itselleen kauniin nimen. Yövyimme taas hotellissa, joten reissu jo itsessään oli kolmevuotiaalle ja hänen perusarkeen tottuneelle äidilleen kokemus. Tippuipa kuopuskin kaiken kunniaksi ensimmäistä kertaa sängyltä.
Ilmeisesti jokaisen lapsen pitää tippua se yksi kerta, jotta vanhemmat tajuavat valpastua?

Ristiäiset olivat oikein mukavat ja kotiin tullessamme totesinkin miehelle, että nytpä me ikään kuin liityimme ystäväpariskuntamme sukuun. Jonkun verran olemme molempien perheisiin jo aiemmin tutustuneet ja tykästyneet, joten mukavaa tietää, että tiedossa on yhteisiä juhlia jatkossakin, aina sinne mahdollisiin ylioppilasjuhliin ja häihin asti. Tai kenties pidemmällekin: erään ystävämme kolmekymppisillä oli "meidän nuorien" lisäksi mukana omana seurueenaan tämän vanhemmat sekä kummivanhemmat, joten kenties vielä pääsemme niitäkin juhlia joku päivä juhlimaan.

P.S. Kohta tulee vuosi blogia täyteen, yritän saada vuosipäivälle postauksen, jossa on pikku ylläriä luvassa, stay tuned!

Rakkain harrastus

Harrastukset? Se kiusallinen kysymys, johon en yleensä osaa muuta vastata kuin lukeminen ja elokuvat. Samalla nolona mietin voiko niitä harrastukseksi kutsua, ja jos, niin kuinka paljon pitää lukea ja katsella, että harrastusmääritelmä täyttyy. Olen melko hidas lukutahdiltani, mutta käytän lukemiseen ison osan vapaa-ajastani. Melkeinpä siitä lähtien kun olen lukemaan oppinut minulla on ollut kirja kesken ja luen joka päivä. On aikoja, kuten tämä vallitseva, jolloin luen vain pari sivua illassa, mutta rauhallisimmissa vaiheissa elämää  yöpöytäkirja vaihtuu tiuhaan ja yleensä luettavana on useampia kirjoja kerrallaan.

Tove Janssonin kirjoista en ole lukenut kuin Vaarallinen juhannus, jonka sain lapsuuden parhaalta ystävältäni 15-vuotislahjaksi. Muutaman kirjablogin seuraaminen on kuitenkin saanut kiinnostukseni Janssonin tuotantoa kohtaan heräämään. Joulun alla selailin kirjakaupassa Tuula Karjalaisen uutta kirjaa Tee työtä ja rakasta ja mieli teki ostaa se jo ihan kauniin kannenkin vuoksi. Lähdin kuitenkin silloin pois ilman, mutta Lumiomenan tekstin luettuani päätin tilata kirjan sittenkin. Äsken se saapui. Innolla odotan, että pääsen tutustumaan siihen vähän perusteellisemmin. 

Kannettavankorjausoperaatioinspiraatiota odotellessani padilla mennään edelleen, mutta jottei blogi ihan täysin näivettyisi, kaivoin vanhan blogin arkistoista tekstin elokuvasta ja kirjasta, joita voin molempia suositella...

8.12.2011 Piiat

Kävimme 30-vuotispäivänäni katsomassa Piiat -elokuvan äitini ja siskoni kanssa. Äiti itki koko elokuvan ajan, minä puolet elokuvasta ja siskoni ei tirauttanut kyyneltäkään, mutta kaikki tykkäsimme kovasti. Salista pois lähtiessämme kuulimme kun keski-ikäinen mies kommentoi seuralaisilleen: "koko elokuvan ajan oli hymy kasvoilla". Se nauratti siinä silmiä pyyhkiessämme ja nenää turistaessamme, mutta piti kuitenkin paikkansa myös meidän mielestämme. Siitä huolimatta, että elokuva itketti, se oli todella myös hyvänmielen elokuva niin kuin salista poistunut mies sitä kuvaili. Ei siis liian surullinen ollakseen raskas, muttei kuitenkaan niin kevyt, että se olisi ollut tyhjänpäiväinen.

Seuraavana päivänä äiti toi tyttärentytärtään katsomaan tullessaan minulle "esisynttärilahjana" (varsinaisen antoi vasta juhlissa) Piiat -pokkarin. Aloin heti innolla lukea ja sain sen loppuun parissa viikossa, mikä on nykylukurytmilläni melko nopeasti. Pidin kovasti myös kirjasta. Elokuva oli itseasiassa mielestäni jopa poikkeuksellisen uskollinen kirjalle. Siihen oli muutamia asioita muutettu elokuvien tapaan dramaattisemmaksi, muttei kuitenkaan liian alleviivaavasti. Noiden pienien muutosten vuoksi elokuva oli ehkä aavistuksen viihdyttävämpi. Kirja taas oli luonnollisesti hieman yksityiskohtaisempi, mutta osittain juuri siitä johtuen myös hitusen aidompi.

Tarinassa päähenkilö Skeeter ryhtyy kokoamaan kirjaa mustien kotiapulaisten elämästä edistääkseen omaa kirjallista uraansa. Elokuvassa Skeeter esiteltiin mielestäni alusta asti "erilaisena nuorena", joka lähtee puolustamaan mustien asemaa. Kirjassa puolestaan tuodaan hienosti esille se, että vaikka Skeeter on alunperinkin "niitä valkoisia jotka juttelevat mustille", hän kuitenkin tajuaa vasta kirjoitusprosessin ja haastattelujen edetessä millaista todella on olla musta kotiapulainen valkoisen palveluksessa. Kirjassa ehdittiin paremmin kuvata myös kuinka Skeeter havahtuu hiljalleen siihen, miten hänen äitinsä ja ystävänsä kohtelevat ja puhuvat mustista. Huolimatta siitä, että havainnot ovat vastenmielisiä, hänen on vaikeaa edes tunnetasolla "hylätä" omiaan. Lisäksi valkoisten työnantajien ja mustien kotiapulaisten välisen suhteen ristiriitaisuus tuli kirjassa voimakkaammin esille: suhde ei usein ollutkaan niin yksiselitteisesti huono.

Vastaavanlaisia, menneitä epäoikeudenmukaisuuksia kuvaavia elokuvia katsoessani, ensireaktioni on usein ollut se, että minä en varmasti olisi tehnyt noin; miten ihmiset voivatkaan käyttäytyä noin hirveällä tavalla toisiaan kohtaan. Mutta sitten hetken mietittyäni olen joutunut tunnustamaan itselleni, että en todella voi tietää miten olisin toiminut. Jos minut olisi kasvatettu (eikä ainoastaan omassa kodissani vaan koko yhteiskunnan taholta) uskomaan tietyllä tavalla, niin on hyvin todennäköistä, että olisin toiminut kasvatukseni pohjalta juuri niin kuin muutkin, ja kokenut vielä tekeväni oikein... Mutta onko ihminen sitten vain suora vanhempiensa ja kasvatuksensa jatke? Onhan joka ajassa toisaalta ollut myös toisinajattelijoita, kuten Skeeter. Mistä he ovat saaneet massasta poikkeavat ajatuksensa ja ennen kaikkea rohkeutta tuoda ne esille?

Elokuva * * * *

Kirja * * * *