Palmusunnuntaina

Lapsena palmusunnuntai oli varmasti yksi (lukuisista) vuoden kohokohdista, jota odotettiin ja valmisteltiin pitkään ja hartaasti. Mutta ei se ollut ihan vain hauskaa hassuttelua, vaan osittain ennemminkin jopa kovaa bisnestä.

Kaikki alkoi virpomisparin valinnasta (jostain syystä virpomaan mentiin yleensä pareittain, ehkä siihen ovenrakoon mahtui paremmin?). Joskus seuraavan vuoden virpomispariin sitouduttiin jo edellisenä palmusunnuntaina ja vuoden aikana sitten suurien erimielisyyksien aikana viimeisin loukkaus jonka toiselle voi sanoa oli, että "mää en kyllä lähde sun kanssa virpomaan!"

Kun virpomisparidraamoista selvittiin, seuraava suuri koitos oli oksien kerääminen ja koristelu. Ensin piti löytää hyvä paikka josta sai pajunoksia, usein parhaat paikat edellyttivät puihin kiipeämistä. Määrä oli aina vaikea arvioida etukäteen, sillä mitä enemmän vitsoja, sitä enemmän palkkoja, mutta toisaalta koristelu oli osoittautunut vuosien kokemuksella melko aikaa vieväksi ja hermoja raastavaksi hommaksi, etenkin kun äiti oli määritellyt oksan standardit niin, ettei pelkkä yksi koristeen retale riittänyt. Kun oksat oli hankittu alkoi usean päivän, yleensä parin viikon, kestänyt koristeluoperaatio. Työpaja sai onneksi (kovan väännön seurauksena) olla levällään vaatehuoneemme lattialla koristelujen ajan.

Sitten koitti Se päivä. Vanhemmat saivat toppuutella innokkaita, aamuvirkkuja, virpojia lähtemästä heti aamupalapöydästä kierrokselle. Muistelen, että noin kello yhdeksän aikoihin pidättely kävi mahdottomaksi ja ryntäsimme soittelemaan naapureidemme ovikelloja. Asuin lapsena uudella omakotitaloalueella, jossa lähes jokaisessa talossa asui lapsiperhe. Niinpä tiemme ja sen kujat täyttyivät aamupäivän aikana värikkäästi pukeutuneista virpojista. Kierrellessämme pysähdyimme aina välillä vaihtamaan kuulumisia toisten virpojien kanssa, toisilta saatu tieto kun oli äärimmäisen arvokasta: vitsoja oli kovasta aherruksesta huolimatta rajallinen määrä, joten parhaiden palkkapaikkojen kartoittaminen oli tärkeää. Mieleenpainuvin virpomispalkka taitaa olla tyhjä puolen litran kokispullo.

Palmusunnuntaina 2013 tämä entinen virpomisen puoliammattilainen heräsi ennen herätyskelloa. On vaikeaa arvioida kumpi meistä oli enemmän täpinöissään, äiti vai tytär. Virpomisvimma iski siis jälleen. Tytär ei tietenkään muistanut edellisvuoden virpomisesta mitään, joten hänen riemukkuutensa oli alkuun lähinnä peilausta aikuisten innostuksesta. Selitin laittavani tytölle naamaan pisamia ja hän oli tohkeissaan, kunnes meni peilin eteen. Pikku pääsiäismummo tuijotti ensin kuvaansa epäuskoisen ja petetyn näköisenä, kääntyi sitten minuun päin ja sanoi alahuuli väpättäen: "äiti, minä en halua pisteitä naamaan." Piti kaivaa netistä kuvia virpojista ja selittää, että ne kuuluvat asiaan. Sen jälkeen homma oli selvä ja päivän aikana pieni virpoja oli lopulta hyvinkin ylpeä "pisteistään". 

Ensimmäinen kohteemme oli mummula, jossa virpojamme taisi vasta ensimmäisen kerran todella tajuta mistä oikein on kyse kun sai palkkioksi niin runsaat lahjukset. Joimme mummulassa vielä kahvit ennen kuin jatkoimme matkaamme seuraavaan määränpäähän.

Brunssi kummilassa

Mummun ja papan luota suuntasimme siskoni ja hänen miehensä luo, jossa pääsimme virpomiset suoritettuamme brunssille.

Päivällinen mummalassa

Kummilasta suuntasimme kotiin päiväunille, joiden jälkeen koitti uusi ehostautuminen (pisteetkin olivat kaikki varisseet unien aikana pois). Päivän viimeinen etappi oli mumman koti, jossa myös siskoni ja veljeni liittyivät seuraamme päivälliselle.

Nyt vain pääsiäistä odottelemaan! Suklaamunia ei tarvitsekaan hommata lainkaan, koska palmusunnuntain virpomispalkat riittävät todennäköisesti vielä seuraavaankin pääsiäiseen asti... 

Aurinkoista lomaa kaikille!

Parisuhdeperjantai

Perjantaina mumma halusi tyttärentyttärensä yökylään. Meillä ei ollut mitään sovittuja suunnitemia, joten mikäs siinä kun harvinaista kahdenkeskistä aikaa oikein näin tarjotaan. Yllätyimme kuitenkin miten kovasti jo yhden illan aikana ehti ikävöidä. Haikea olo johtui varmasti osittain siitä, ettemme olleet suunnitelleet mitään erityistä ohjelmaa, vaan vietimme ihan perusillan kotona. Jotenkin kodista on tullut niin pikku prinsessamme valtakuntaa, että kahdestaan tulee melkein orpo olo. Jonkin aikaa istuskelimme vain sohvalla ja juttelimme tyttäremme edesottamuksista. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että ilmeisesti vanhemmuuden myötä "can't do with, can't do without": aina on toivomassa enemmän omaa aikaa, mutta sitten kun sitä omaa aikaa saa, ei osaakaan enää olla.

Mutta oli meillä kaiken haikailun keskellä sentään kivaakin kahdestaan! Kiitoksia taas mummalle tästäkin kerrasta! Teimme jälkkäriksi Pirkka-lehden reseptillä kerran aiemmin kokeilemaani uunijäätelöä. Ohje oli niin yksinkertainen, että jopa minä innostuin yrittämään. Tein ekalla kerralla täysin ohjeen mukaan, mutta nyt muokkailtiin vähän oman maun mukaan, lähinnä lisättiin kaikkien aineiden määriä...

Unelmien uunijäätelöt kahvikupeissa

4 annosta, alle 15min

Tarvitaan:

Pirkka Daniela kaakaotäytekeksejä (ohjeessa 4 kpl)

Vaniljakermajäätelöä (ohjeessa 0,5 l)

Kananmunan valkuaista (ohjeessa 2)

Sokeria (0,5 dl)

Passionhedelmiä (ohjeessa 4) 

1. Pane uuni kuumenemaan 250 asteeseen. Jaa neljän uuninkestävän kahvikupin pohjalle keksi ja murenna keksejä hieman esimerkiksi ruokalusikan avulla. Halkaise passiohedelmät ja kaavi hedelmäliha erilliseen kulhoon.

2. Vatkaa huoneenlämpöiset valkuaiset vaahdoksi. Lisää sokeri ja jatka vatkaamista kunnes vaahto on kovaa eikä valu, vaikka kulhon kääntää ylösalaisin.

3. Ota jäätelö pois pakastimesta vasta tässä vaiheessa. Leikkaa jäätelö neljään osaan ja pane jäätelökuutiot kuppeihin keksimurujen päälle. Valuta jäätelön päälle hieman passiohedelmän lihaa, mutta säästä suurin osa kastikkeeksi.

 4. Levitä valkuaisvaahto tasaisesti kuppien päälle. Kahvikupin reunoihin ei saa jäädä rakoja, jotta valkuaisvaahto toimii eristeenä eikä jäätelö pääse sulamaan. Nosta kupit uunipellille. Paista uunin keskitasolla noin 2 minuuttia, kunnes pinta saa hieman väriä. Tarkkaile väriä, jotta marenki ei pala. Huomioi, ettei uunijäätelö saa olla uunissa liian kauan, jotta jäätelö ei sula. Tarjoa heti jälkiruokana passiokastikkeen kanssa.

Miksi kolme kuppia jos kerran olimme kahdestaan? No, mieheni halusi syödä kaksi annosta. Naureskelin sitä etukäteen, mutta odotapas vain kun olin omani syönyt... Pakko oli ruinata lisää miehen jälkimmäisestä annoksesta...

Kivali kaveli

Tyttäreni istui pöydässä syömässä tyytyväisenä aamupuuroaan, mutta alkoi yhtäkkiä itkeä:

"äiti, äiti, kivali (kirahvi) syö minun jalkaani sisältä!"

Hetkinen meni ennen kuin paikallistin ongelman ja totesin, että jalka oli ilmeisesti erikoisesta (äidiltä peritystä) istuma-asennosta johtuen puutunut...

Semmoisia ne kivalit on.

Päivän kappale

Tänään Elixian TerveSelkä -jumpassa esiteltiin uusi sarja. Tykkäsin kaikin puolin edellisestä enemmän, mutta tämän uuden loppuvenyttelyihin oli valittu Emma Salokoski Ensemblen Veden alla, joka on niin ihastuttavaa kuunneltavaa, että tuli ihan kylmät väreet. 

Minä en ole koskaan päässyt sille tasolle, että tuntisin pakottavaa tarvetta päästä liikkumaan tai että olo jumpan jälkeen olisi jotenkin erityisen eufoorinen. Tanssi tai vaikka pelaaminen on asia erikseen, mutta se liikkuminen ihan vain sen hyödyllisyyden vuoksi on edelleen minulle ikävä velvollisuus ja hyvä olo jumpan jälkeen tulee (jos tulee) lähinnä siitä, että olen tyytyväinen kun olen saanut jotain aikaiseksi. Niinpä yleensä parasta mitä jumppa voi minulle tarjota ovat ne hetkittäiset, jonkin sykähdyttävän kappaleen herättämät tuntemukset.

Tänään pötköttelin siis jumppamatolla venytellen ja kuunnellen Veden alla -kappaletta ja kuvittelin itseni tanssimassa hulmuavassa mekossa lyrical jazzia läpi niittyjen. Voi kun osaisikin tanssia niin. Olen ihastellut kappaleen melodiaa ennenkin, mutta tänään ensimmäistä kertaa kuuntelin sanat ja ihanat olivat nekin. Jotenkin tuli mieheni mieleen, voisin laulaa tämän laulun hänelle: olen uskaltanut paljon hänen kanssaan ja hänen ansiostaan.

Tuliaisia

Isänpäivä tuntuu olevan raskauksieni alku ja loppu, A ja O: esikoisen synnytys käynnistyi isänpäivänä 2010 (itse tytön näimme kyllä vasta 30 tuntia myöhemmin) ja tällä kertaa tein positiivisen raskaustestin aamulla 10.11.2012, päivää ennen isänpäivää. Mieheni oli tarkoitus saapua yöllä kotiin työmatkalta Chilestä. Pohdiskelin ensin haluanko tiedottaa uutisen puhelimessa vai olisiko mukavampaa kertoa se isänpäiväyllätyksenä kasvotusten, viedä vaikka testitikku aamupalatarjottimella. Toisaalta se olisi ehkä ollut hauskasta ideasta huolimatta hieman ällöttävää... Pohdinta kesti noin puoli minuuttia ennen kuin tajusin, etten pysty pitämään uutista itselläni kokonaista vuorokautta.

Niinpä soitin, mutta mies olikin lentokoneessa puhelin suljettuna. Pyörin hermostuneena ympäri asuntoa, koska jakamisen tarve oli valtaisa enkä kuitenkaan halunnut kertoa muille ennen kuin miehelleni. Toisen aikuisen puuttuessa purin sydämeni silloin kohta kaksi vuotta täyttävälle tyttärelleni, joka vaikutti ymmärtävän asian hämmästyttävän hyvin.

Sain lopulta mieheni kiinni hänen vaihtaessaan konetta Lontoossa. Mies oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin. Hassua, miten se aina yllättää, vaikka olisikin suunniteltua. Onhan se ihme, johon ei ihan hirvittävästi itse voi vaikuttaa (vaikka hieman kuitenkin).

Kotiin tullessaan miehelläni oli tuliaisena kaulakoru, jossa oli kaksi sydäntä, toinen edusti esikoistamme ja toinen tulevaa vauvaa. Mies oli uutisen kuultuaan käynyt ostamassa korun lentokentän Tiffany'silta. Tiffany's on minulle entuudestaan tuttu oikeastaan vain Breakfast at Tiffany's -elokuvan ja siihen liittyvän, myöhemmin tehdyn, kappaleen myötä. We both kind of liked the song better than the film.

Korusta pidän kovasti. Tuleva isosisko ilmoitti heti olevansa se turkoosi sydän. Viime perjantaina mieheni tuli kotiin työmatkalta USA:sta tarkoituksenaan tuoda naistenpäivän kunniaksi tuliaisena kaulakoruun sopiva rannekoru sieltä ihan New Yorkin Tiffany'silta. Saimme tuliaisemme kuitenkin vasta lauantai-aamuna kun lennolle jäänyt matkalaukku toimitettiin meille ovelle.

Tytär osoitti suurta kiinnostusta myös äidin tuliaista kohtaan, taitaa olla paljon äitiään prinsessamaisempi tämä meidän neiti. Mummaansa ja tätiinsä tullut.

Meidän pikku nainenkin sai toivomansa vaaleanpunaisen possun lisäksi vielä vaaleanpunaisen mekon. Tuliaisia kovasti odottanut, yöunilta juuri herännyt, takkutukka juoksi ja tanssi mekkoa sovittaessaan niin riemuissaan ympäri asuntoa, että kuvien napsiminen tilanteesta osoittautui melko haastavaksi...

Tuo meidän isi reissailee aika paljon, joten ei me ihan joka kerta saada yhtä hienoja tuliaisia, mutta onhan se kivaa silloin kun saadaan. Miehelläni on vielä kaiken lisäksi rohkeutta ja makua ostella esimerkiksi vaatteita: kaikista omistamistani takeista olen varmasti saanut eniten kehuja villakangastakista, jonka sain Kööpenhaminasta joululahjaksi. Mutta sillä itse tuliaisella ei varsinaisesti minun mielestäni ole niin väliä (vaikka mielelläni toki otan koruja tai vaatteita vastaan), on vain mukavaa tietää, että minua on mietitty reissussa kaikkien työkiireidenkin keskellä.