Palmusunnuntaina

Lapsena palmusunnuntai oli varmasti yksi (lukuisista) vuoden kohokohdista, jota odotettiin ja valmisteltiin pitkään ja hartaasti. Mutta ei se ollut ihan vain hauskaa hassuttelua, vaan osittain ennemminkin jopa kovaa bisnestä.

Kaikki alkoi virpomisparin valinnasta (jostain syystä virpomaan mentiin yleensä pareittain, ehkä siihen ovenrakoon mahtui paremmin?). Joskus seuraavan vuoden virpomispariin sitouduttiin jo edellisenä palmusunnuntaina ja vuoden aikana sitten suurien erimielisyyksien aikana viimeisin loukkaus jonka toiselle voi sanoa oli, että "mää en kyllä lähde sun kanssa virpomaan!"

Kun virpomisparidraamoista selvittiin, seuraava suuri koitos oli oksien kerääminen ja koristelu. Ensin piti löytää hyvä paikka josta sai pajunoksia, usein parhaat paikat edellyttivät puihin kiipeämistä. Määrä oli aina vaikea arvioida etukäteen, sillä mitä enemmän vitsoja, sitä enemmän palkkoja, mutta toisaalta koristelu oli osoittautunut vuosien kokemuksella melko aikaa vieväksi ja hermoja raastavaksi hommaksi, etenkin kun äiti oli määritellyt oksan standardit niin, ettei pelkkä yksi koristeen retale riittänyt. Kun oksat oli hankittu alkoi usean päivän, yleensä parin viikon, kestänyt koristeluoperaatio. Työpaja sai onneksi (kovan väännön seurauksena) olla levällään vaatehuoneemme lattialla koristelujen ajan.

Sitten koitti Se päivä. Vanhemmat saivat toppuutella innokkaita, aamuvirkkuja, virpojia lähtemästä heti aamupalapöydästä kierrokselle. Muistelen, että noin kello yhdeksän aikoihin pidättely kävi mahdottomaksi ja ryntäsimme soittelemaan naapureidemme ovikelloja. Asuin lapsena uudella omakotitaloalueella, jossa lähes jokaisessa talossa asui lapsiperhe. Niinpä tiemme ja sen kujat täyttyivät aamupäivän aikana värikkäästi pukeutuneista virpojista. Kierrellessämme pysähdyimme aina välillä vaihtamaan kuulumisia toisten virpojien kanssa, toisilta saatu tieto kun oli äärimmäisen arvokasta: vitsoja oli kovasta aherruksesta huolimatta rajallinen määrä, joten parhaiden palkkapaikkojen kartoittaminen oli tärkeää. Mieleenpainuvin virpomispalkka taitaa olla tyhjä puolen litran kokispullo.

Palmusunnuntaina 2013 tämä entinen virpomisen puoliammattilainen heräsi ennen herätyskelloa. On vaikeaa arvioida kumpi meistä oli enemmän täpinöissään, äiti vai tytär. Virpomisvimma iski siis jälleen. Tytär ei tietenkään muistanut edellisvuoden virpomisesta mitään, joten hänen riemukkuutensa oli alkuun lähinnä peilausta aikuisten innostuksesta. Selitin laittavani tytölle naamaan pisamia ja hän oli tohkeissaan, kunnes meni peilin eteen. Pikku pääsiäismummo tuijotti ensin kuvaansa epäuskoisen ja petetyn näköisenä, kääntyi sitten minuun päin ja sanoi alahuuli väpättäen: "äiti, minä en halua pisteitä naamaan." Piti kaivaa netistä kuvia virpojista ja selittää, että ne kuuluvat asiaan. Sen jälkeen homma oli selvä ja päivän aikana pieni virpoja oli lopulta hyvinkin ylpeä "pisteistään". 

Ensimmäinen kohteemme oli mummula, jossa virpojamme taisi vasta ensimmäisen kerran todella tajuta mistä oikein on kyse kun sai palkkioksi niin runsaat lahjukset. Joimme mummulassa vielä kahvit ennen kuin jatkoimme matkaamme seuraavaan määränpäähän.

Brunssi kummilassa

Mummun ja papan luota suuntasimme siskoni ja hänen miehensä luo, jossa pääsimme virpomiset suoritettuamme brunssille.

Päivällinen mummalassa

Kummilasta suuntasimme kotiin päiväunille, joiden jälkeen koitti uusi ehostautuminen (pisteetkin olivat kaikki varisseet unien aikana pois). Päivän viimeinen etappi oli mumman koti, jossa myös siskoni ja veljeni liittyivät seuraamme päivälliselle.

Nyt vain pääsiäistä odottelemaan! Suklaamunia ei tarvitsekaan hommata lainkaan, koska palmusunnuntain virpomispalkat riittävät todennäköisesti vielä seuraavaankin pääsiäiseen asti... 

Aurinkoista lomaa kaikille!