Tapaninpäivänä

Johtuneeko ilmaston lämpenemisestä vai siitä, että lasteni isä on hullu - en tiedä, mutta tapaninpäivänä 2013 mieheni ajoi perinteiselle tapaninpäivävierailulle isäni luo moottoripyörällä 110 kilometriä suuntaansa.

Saatoin hieman marmattaa asiasta lähtöhetkellä, joten tyttöjen kanssa autoon pakkautuessamme esikoinen tokaisi sovittelevaan sävyyn: "Isä haluaa leikkiä kesää..."

Ja hetken päästä matkaan jo lähdettyämme takapenkiltä kuului vielä: "Isä on sellainen villipeto!"

Mihin me tytöt tuon meidän villin isin kanssa vielä joudutaankaan...?

Tule joulu kultainen

Joulutunnelma. Kadotin sen ensimmäisen kerran yksitoistavuotiaana. Itkin katkerasti äidilleni kun kuusi oli koristeltu ja kaikki muutkin jouluvalmistelut tehty, mutta edelleenkään ei vain tuntunut MILTÄÄN. Äiti lohdutti, että vaikkei joulu, niin kuin moni muukaan asia, ehkä iän myötä tunnu enää niin taianomaiselta kuin lapsena, voi niistä silti nauttia edelleen. Ja että kyllä se joulu sieltä taas löytyy toisella tavalla. Äiti oli oikeassa.

Tuon joulun jälkeen aaton taika ei enää koskaan palannut, mutta aloin entistä enemmän pitää joulun odotuksesta. Enää joulu ei ollutkaan vain se aatto, vaan siihen kuului myös kaikki etukäteisvalmistelu ja odotus: joululaulut, joulukortit, lahjojen suunnittelu ja ostelu, kodin koristelu, joulupuurot, glögit ja piparit. Kaikesta tuosta joulufiilistelystä tuli minulle lopulta hyvin tärkeää, valitsinhan osittain sen (ja kaikkien muiden kalenterivuoden juhlien) vuoksi ammattinikin.

Tänä vuonna joulutunnelma on taas antanut odottaa itseään. Miehelle sattui todella kiireinen kuukausi tähän joulun alle ja olemme melkeinpä olleet viikot tyttöjen kanssa kolmestaan. Kaikki energia on siis mennyt perusarjen pyörittämiseen ja joulujutuista on harmikseni ajanpuutteen vuoksi tullut hieman jopa ikävää stressiä. Joulukortit sain kuitenkin lähetettyä, kalenterina toimivan joulusukan kunnialla ylläpidettyä esikoiselle ja teimmepä yhdessä uusia joulukuusenkoristeitakin taikataikinasta.

Taikataikina

6 desilitraa vehnäjauhoja
3 desilitraa suolaa
3 desilitraa kylmää vettä
2 ruokalusikallista ruokaöljyä

Sekoita aineet keskenään taikinaksi. 

(Ylimääräinen taikina kannattaa heittää pois. Se ei säily pitkiä aikoja.) 

Ohjeella syntyi käsissämme 22 sydäntä ja taikinaa jäi vielä melko paljon yli, eli puolikas olisi riittänyt.

Kuvittelin etukäteen, että kuuntelisimme joululauluja ja tunnelmoisimme koristeita tehdessämme. Todellisuudessa vauva viihtyi sitterissä kaksi minuuttia, jonka jälkeen huusi pää punaisena niin kauan, että nostin syliin. Uusi yritys kantorepun kanssa, jossa ei siinäkään viihtynyt ilman ylimääräisiä heilutteluja. Siinä sitten vauvaa hytkytellen yritin esikoisen kanssa saada sydämiä muotoiltua liian tahmeasta taikinasta, jota ei ollut aikaa lähteä enää muokkailemaan. Tähdistä luovuin suosiolla saman tien. Sainpa pari kuvaa napsaistua kuitenkin ja maalaustilanteet olivat jo hieman rauhallisempia. Mutta jonkinlaista joulutunnelmaa kai tämäkin.

Etukäteistunnelmoinnin puutteesta huolimatta (tai ehkä juuri siitä johtuen) aion fiilistellä seuraavat kolme päivää toden teolla. Eniten kuitenkin sitä, että olemme koko perhe koolla ja mies jättää läppärin kotiin. Nyt on kaikki lahjat ostettu ja puolet paketoitu, kinkku paistettu ja jollain lailla siivottu. Tämän enempää ei tänä jouluna ehdi eikä tarvitsekaan. Nyt olen valmis vastaanottamaan.

Tule joulu kultainen!

Oikein ihanan tunnelmallista ja ennen kaikkea rauhaisaa joulua ihan jokaiselle!

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet

Minä pidän perinteistä. Kovin muutosvastaisena ihmisenä voisi kai sanoa, että suorastaan rakastan niitä. Monia perinteitä emme ole vielä ehtineet lapsiperheenä muodostaa, mutta yksi sellainen on osallistuminen jokavuotiseen itsenäisyyspäivän soihtukulkueeseen. Olin itse järjestämässä kulkuetta fuksina opiskellessani, mutta ensimmäisen kerran perheenä osallistuimme siihen muutamia vuosia myöhemmin. Tuo ensimmäinen kerta on piirtynyt  mieleen erityisesti päivänä, jolloin olimme myös ensimmäistä kertaa marraskuun puolivälissä syntyneen esikoisemme kanssa ulkona kävelyllä.

Tänä vuonna liityimme jälleen perhepiirissä kulkueeseen, kukin omalta kohdaltaan matkan varrelta myöhästymisajasta riippuen, mutta toisemme kuitenkin kulkueesta löytäen. Sankarihaudoilta siirryimme meille iltaa istumaan ja tutustumaan jopa kahteen (!) uuteen ihmiseen hieman paremmin.

Aloitin aika lailla tasan kaksi vuotta sitten suljetun blogin, jonka oli tarkoitus olla sellainen kuulumisten-kirjoittelu-foorumi sukulaisille ja ystäville. Sieltä löysin äsken ensimmäisten tekstien joukosta kirjoituksen kahden vuoden takaisesta itsenäisyyspäivästä. Julkaisenpa sen nyt täälläkin; melko samalla kaavalla on menty kolme vuotta ja toivottavasti mennään vielä monta vuotta eteen päin! Kuvat ovat perjantailta.

 8.6.2011

Ihana ilta! Kävelimme kuudeksi äitini, veljeni ja tyttäreni kanssa yliopistolle, jossa tapasimme siskoni, tämän miehen sekä siskon miehen perheen. Siellä liityimme OKL:n vuotuiseen soihtukulkueeseen, joka kulki Kauppakadun ja Puistokadun läpi vanhalle hautausmaalle. Sankarihaudoilla oli kulkueen päätteksi lyhyt seppeleenlaskutilaisuus, jonka ohjelmaan kuului Musica-kuoron esiintyminen ja sotaveteraanin puhe, jonka tänä vuonna sotaveteraani esitti laulun muodossa. Tilaisuus päättyi yhteislauluun Maa on niin kaunis.

Kun lauloimme yhdessä "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miepolvet vaipuvat unholaan.", tyttäreni mumman sylissä ja minä siinä vieressä seisoen, tajusin ehkä sekunnin murto-osan miten aika todella kiitää. Olimme juuri kuunnelleet 92-vuotiaan sotaveteraanin laulun, joka kuvasi hänen ja monien muiden sotakokemuksia ja voisin kuvitella, että nuo muistot ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä niin voimakkaasti, että ne tuntuvat eläviltä kaikkien kuluneiden vuosien jälkeenkin. Seisoin siinä, katselin tytärtäni, jolla on vielä koko elämä edessään ja äitiäni, jolla taas elettyä elämää on takanansa minua enemmän. Yhtäkkiä vuodet vilistivät silmissäni ja hetkisen näin itseni siinä pitämässä omaa lapsenlastani tytär vierelläni. Elämän katoavaisuus sai hetkeksi kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni, mutta onneksi laulun ensimmäisen säkeistön sanat rauhoittavat: "Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie." Toivon vain, että tosiaan voisin kulkea laulain. Ehkäpä voinkin, välillä tosin elämän koettelemusten keskellä tuntuu purkautuvan vain valitusvirsiä.

Seppeleenlaskutilaisuuden jälkeen sisko liittyi alkuperäiseen porukkaamme, kävelimme meille iltateelle- ja glögille ja siskon mieskin tuli mukaan heitettyään perheensä kotiin. Katselimme hetkisen Linnan juhlia ja naureskelimme pikku neidille, jolla oli ruokapöydän kiukuttelun (olisi halunnut iltapuuron sijaan syödä vain kinkkua) jälkeen kova vauhti päällä. Voi jospa vielä mieheni olisi ollut mukana.

Oi tämä ihana Suomenmaa! Oloni on tällä hetkellä kovin isänmaallinen. Mutta rakastan Suomea kaikkina muinakin päivinä, onhan koti minulle aina paikoista tärkein.