Kiitävi aika, vierähtävät vuodet

Minä pidän perinteistä. Kovin muutosvastaisena ihmisenä voisi kai sanoa, että suorastaan rakastan niitä. Monia perinteitä emme ole vielä ehtineet lapsiperheenä muodostaa, mutta yksi sellainen on osallistuminen jokavuotiseen itsenäisyyspäivän soihtukulkueeseen. Olin itse järjestämässä kulkuetta fuksina opiskellessani, mutta ensimmäisen kerran perheenä osallistuimme siihen muutamia vuosia myöhemmin. Tuo ensimmäinen kerta on piirtynyt  mieleen erityisesti päivänä, jolloin olimme myös ensimmäistä kertaa marraskuun puolivälissä syntyneen esikoisemme kanssa ulkona kävelyllä.

Tänä vuonna liityimme jälleen perhepiirissä kulkueeseen, kukin omalta kohdaltaan matkan varrelta myöhästymisajasta riippuen, mutta toisemme kuitenkin kulkueesta löytäen. Sankarihaudoilta siirryimme meille iltaa istumaan ja tutustumaan jopa kahteen (!) uuteen ihmiseen hieman paremmin.

Aloitin aika lailla tasan kaksi vuotta sitten suljetun blogin, jonka oli tarkoitus olla sellainen kuulumisten-kirjoittelu-foorumi sukulaisille ja ystäville. Sieltä löysin äsken ensimmäisten tekstien joukosta kirjoituksen kahden vuoden takaisesta itsenäisyyspäivästä. Julkaisenpa sen nyt täälläkin; melko samalla kaavalla on menty kolme vuotta ja toivottavasti mennään vielä monta vuotta eteen päin! Kuvat ovat perjantailta.

 8.6.2011

Ihana ilta! Kävelimme kuudeksi äitini, veljeni ja tyttäreni kanssa yliopistolle, jossa tapasimme siskoni, tämän miehen sekä siskon miehen perheen. Siellä liityimme OKL:n vuotuiseen soihtukulkueeseen, joka kulki Kauppakadun ja Puistokadun läpi vanhalle hautausmaalle. Sankarihaudoilla oli kulkueen päätteksi lyhyt seppeleenlaskutilaisuus, jonka ohjelmaan kuului Musica-kuoron esiintyminen ja sotaveteraanin puhe, jonka tänä vuonna sotaveteraani esitti laulun muodossa. Tilaisuus päättyi yhteislauluun Maa on niin kaunis.

Kun lauloimme yhdessä "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miepolvet vaipuvat unholaan.", tyttäreni mumman sylissä ja minä siinä vieressä seisoen, tajusin ehkä sekunnin murto-osan miten aika todella kiitää. Olimme juuri kuunnelleet 92-vuotiaan sotaveteraanin laulun, joka kuvasi hänen ja monien muiden sotakokemuksia ja voisin kuvitella, että nuo muistot ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä niin voimakkaasti, että ne tuntuvat eläviltä kaikkien kuluneiden vuosien jälkeenkin. Seisoin siinä, katselin tytärtäni, jolla on vielä koko elämä edessään ja äitiäni, jolla taas elettyä elämää on takanansa minua enemmän. Yhtäkkiä vuodet vilistivät silmissäni ja hetkisen näin itseni siinä pitämässä omaa lapsenlastani tytär vierelläni. Elämän katoavaisuus sai hetkeksi kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni, mutta onneksi laulun ensimmäisen säkeistön sanat rauhoittavat: "Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie." Toivon vain, että tosiaan voisin kulkea laulain. Ehkäpä voinkin, välillä tosin elämän koettelemusten keskellä tuntuu purkautuvan vain valitusvirsiä.

Seppeleenlaskutilaisuuden jälkeen sisko liittyi alkuperäiseen porukkaamme, kävelimme meille iltateelle- ja glögille ja siskon mieskin tuli mukaan heitettyään perheensä kotiin. Katselimme hetkisen Linnan juhlia ja naureskelimme pikku neidille, jolla oli ruokapöydän kiukuttelun (olisi halunnut iltapuuron sijaan syödä vain kinkkua) jälkeen kova vauhti päällä. Voi jospa vielä mieheni olisi ollut mukana.

Oi tämä ihana Suomenmaa! Oloni on tällä hetkellä kovin isänmaallinen. Mutta rakastan Suomea kaikkina muinakin päivinä, onhan koti minulle aina paikoista tärkein.