Koila - esikoiseni oma tarina

Sain idean blogista Vähänpä tiesin pyytää esikoistani kertomaan tarinan. Sadutus on minulle melko tuttua, olen tehnyt sitä aiemmin eskareiden kanssa työskennellessäni, mutta eipä ollut tullut mieleen kotona kokeilla. Mikäli innostut sinäkin niin lisäohjeita löytyy täältä.

maanantaina 21.10.13 klo. 19.25

tanssitunnin jälkeen

isi reissussa, 

äidillä vauva sylissä toisessa kainalossa

esikoinen 2v11kk

Koila

Koila kävelee yksin, koila ihmisen kanssa, koila vauvan kanssa, koila isosiskon kanssa, koila isän kanssa myös. Ja se kävelee, suussa on lehti, lehti suussaan, ja menee sänkyyn nukkumaan. Seikin kanssa se menee ja suussa on lahat. Ja suussa on kynä ja laha. Nauhalla, punasella nauhalla ja vaaleenpunasella nauhalla. Sillä se kulkee ihan, ihan, ei yksin. Se menee kumin kanssa suussaan, vauva selässänsä ja kukka suussa. Ja kynttilä selässä ja lautanen myös. Olen menossa sen kanssa kouluun ja koila jää ulos. Opettaja on sanonut että koila ei saa tulla sisään ja sen takia se jää ulos koulun vieleen.
Kun olen aukuinen haluan muuttaa omaan kotiin koilan kanssa. Ja omien lapsien kanssa. Ja kun menen opettamaan lapset menevät mumman luokse. Sitten isosiskon kanssa, sitten ukon kanssa, äitin kanssa. Kun mää tulen aukuiseks niin menen naimisiin, että tulee isä.
JATKA! (Tässä vaiheessa äiti yritti jo hieman alkaa lopettelemaan...)
Menen susin kanssa, koila menee susin kanssa. Se menee susin luokse kylään. Ja menee kumin kanssa. Ja menee pikkuisten pentujen kanssa. Ja mää menen isä-koilan ja pikkukoilien kanssa kouluun.
VIELÄKIN! (Taas se äiti meinasi jo lopetella liian aikaisin...)
Ja Jumalan kanssa. Ja Jumalan kanssa. Se vie sen lääkäliin kun se on kipeenä. Se isä koila-isä ja ne koilanpennut. Ja lääkäli-täti katsoo: "onko kipeänä paikat?" Ja ne sanoo: "Joo, kun Juuso tönäisi."

 Tarina keskeytyy lopullisesti kun pikkusisko turauttaa äidin sylissä semmoiset turaukset, että vaippa on pakko mennä heti vaihtamaan...

Olin yllättynyt miten hienosti kohta kolmevuotiaaltakin tarina rakentui ja juttua riitti. Oikeastaan isoin ongelma oli se, ettei äiti meinannut pysyä perässä vaikka kynä sauhuten parhaansa koettikin. Välillä oli pakko toppuutella, että sai tarinan ihan kirjaimellisesti ylös juuri niin kuin se minulle kerrottiin. Ympärillä olevat esineet pompsahtelivat välillä hieman irrallisina kertomukseen, mutta niin se oli vielä eskari-ikäisilläkin. Kaiken kaikkiaan tämä meidän lyhyt yhteinen tarinahetkemme oli aivan ihastuttava kokemus, aion ehdottomasti jatkaa näitä myöhemminkin!

Suosittelen kokeilemaan! On hauskaa seurata noin pienenkin ajatuksenjuoksua sadutuksen aikana ja uskoisin, että kertojanlahjat senkun kehittyvät harjoituksen myötä. Saduttamistahan voi käyttää hieman muokattuna versiona vanhemmilla lapsilla myös yhtenä lukemaanoppimisen menetelmänä.

 Kuvissa pieni tarinankertoja syyskuun alussa päiväunilla onnellisena uudesta sateenvarjostaan, äidin äitiyspaita yllään, lakanaton täkki päällään makuuhuoneemme lattialla patjalla, jolle on pikkusiskon syntymän jälkeen siirtynyt melko pysyvästi - toistaiseksi. 

Ökötän elämää

Lueskelin kalenterimerkintöjäni (olen epätoivoisesti koettanut tallentaa sinne ylös kaikkia osuvia tokaisuja ja muita tapahtumia, joskin monet ovat tilanteen ohi mennessä valitettavasti unohtuneet...), joten palataan vielä hetkeksi loppukesään.

Seisomalaudalta 29.7.2013

"OHO! Isosiskolle tais tulla ököttä..."
(Puhe on ilmeisesti suunnattu edessä vaunuissa pötköttelevälle pikkusiskolle, koska äiti ei melkein edes kuule sitä, mutta haluaa kiinnostuneena kuulla lisää.)
"Ai mikä tuli? Ötökkä?"
"Se oli vaamaan hyttynen. Sillä oli vaamaan nälkä niin se vähän pulaisi minua. Ei se haittaa."

Hiekkalaatikolla 6.8.2013

"Aaaaaarrgghhh!!!"
Huomaan kädessäni jonkun hirveän eliön, jonka huiskaisen raivokkaasti pois ennen kuin huomaan tyttäreni katselevan minua kiinnostuneena ja naurahdan vaivaantuneesti - ei kai äitien ole tarkoitus näyttää tällaista hyönteiskammoista esimerkkiä lapsilleen?
"Äiti, miksi nauroit?"
"Äitiä rupesi vaan naurattamaan kun äiti vähän säikähti kun äitin kädellä oli tuollainen joku ötökkä..."
"Ai. Se vaamaan halusi kiivetä sun syliin jos se ei tiennyt missä sen oma äiti oli..."

Rakkaita paikkoja

Kotiäidin elämässä parasta ovat (lasten päivittäisten hymyjen ja oivalluksien lisäksi) perjantaisen aamupäivän kaltaiset hetket kun saa kaikessa rauhassa työnnellä nukkuvaa vauvaa vaunuissa upean väriloisteen keskellä kaupungin laitamilla auringon paisteessa kohta kolmevuotiaan esikoisen pilpatusta kuunnellen. Suuntasimme kulkumme idyllisen puutaloalueen läpi kohti uimahallia, josta kävimme hakemassa rannekkeet eilen aamulla alkaneeseen perheuintiin (tai no vauvauinnin sisarusryhmään). Uimahallilta jatkoimme kirjastolle ohittaen ensin Norssin, jossa on tullut vietettyä lukuisia tunteja ensin opiskelijana harjoittelemassa ja myöhemmin sijaisena työskennellen.

Heti Norssin vieressä avautuu maailmani rakkaimpiin paikkoihin lukeutuva kampus. Sen metsäisiä polkuja olen käveleskellyt, sen kiemurtelevien puistoteiden penkeillä olen istuskellut jo vuosia ennen kuin sain sen keskuksen opinahjokseni. Sen naapurissa olen asunut useaan otteeseen, pisimmillään kolmisen vuotta, sen rakennusten katoilla olen loikoillut lueskelemassa ja kevään ensimmäisiä auringonsäteitä vastaanottamassa.

Olin rakastunut siihen jo ennen kuin siellä opiskelin, joten oli kai selvää, että sinne lopulta päädyin monien mutkien kautta oleilemaan joksikin aikaa myös ihan joka/kokopäiväisestikin. Nyt ovat tuttuja omasta kokemuksesta Alvar Aallon ahtaat vessat ja ei niin kovin käytännönläheiset luentosalitkin. Kaikessa koleudessaan ja hankaluudessaan niissäkin on ehdottomasti sitä omaa tunnelmaansa.

Olen opiskellut kolmessa yliopistossa ja vaikka tämä viimeisin oli oman koulutusohjelmani osalta melkeinpä pettymys opintojen ja niiden vaatimustason osalta, on se silti ehdottomasti se rakkain ja omin koulu, johon vieläkin välillä aina haikailen ja jonka ruokaloissa on tullut muutamia kertoja ihan vain nostalgian (ja okei, hieman myös kurnivan nälän) vuoksi vierailtua valmistumisen jälkeenkin.

Mitkä ovat Sinun rakkaita paikkojasi, joissa vieraillessa tuntee melkein kylmiä väreitä jälleen näkemisen riemusta?

Ihanaa aurinkoista ja värien kyllästämää syksyä kaikille!

P.S. Kuvissa pilkottavista rakennuksista ei juurikaan näy niitä Aallon suunnittelemia (tietystä tunnelmastaan huolimatta ne eivät ainakaan minun silmääni niin kovin viehätä), vaan enemmän niitä vanhempia, opettajaseminaarin aikaisia, sen ihan kaikista ensimmäisen suomenkielisen...