Koila - esikoiseni oma tarina

Sain idean blogista Vähänpä tiesin pyytää esikoistani kertomaan tarinan. Sadutus on minulle melko tuttua, olen tehnyt sitä aiemmin eskareiden kanssa työskennellessäni, mutta eipä ollut tullut mieleen kotona kokeilla. Mikäli innostut sinäkin niin lisäohjeita löytyy täältä.

maanantaina 21.10.13 klo. 19.25

tanssitunnin jälkeen

isi reissussa, 

äidillä vauva sylissä toisessa kainalossa

esikoinen 2v11kk

Koila

Koila kävelee yksin, koila ihmisen kanssa, koila vauvan kanssa, koila isosiskon kanssa, koila isän kanssa myös. Ja se kävelee, suussa on lehti, lehti suussaan, ja menee sänkyyn nukkumaan. Seikin kanssa se menee ja suussa on lahat. Ja suussa on kynä ja laha. Nauhalla, punasella nauhalla ja vaaleenpunasella nauhalla. Sillä se kulkee ihan, ihan, ei yksin. Se menee kumin kanssa suussaan, vauva selässänsä ja kukka suussa. Ja kynttilä selässä ja lautanen myös. Olen menossa sen kanssa kouluun ja koila jää ulos. Opettaja on sanonut että koila ei saa tulla sisään ja sen takia se jää ulos koulun vieleen.
Kun olen aukuinen haluan muuttaa omaan kotiin koilan kanssa. Ja omien lapsien kanssa. Ja kun menen opettamaan lapset menevät mumman luokse. Sitten isosiskon kanssa, sitten ukon kanssa, äitin kanssa. Kun mää tulen aukuiseks niin menen naimisiin, että tulee isä.
JATKA! (Tässä vaiheessa äiti yritti jo hieman alkaa lopettelemaan...)
Menen susin kanssa, koila menee susin kanssa. Se menee susin luokse kylään. Ja menee kumin kanssa. Ja menee pikkuisten pentujen kanssa. Ja mää menen isä-koilan ja pikkukoilien kanssa kouluun.
VIELÄKIN! (Taas se äiti meinasi jo lopetella liian aikaisin...)
Ja Jumalan kanssa. Ja Jumalan kanssa. Se vie sen lääkäliin kun se on kipeenä. Se isä koila-isä ja ne koilanpennut. Ja lääkäli-täti katsoo: "onko kipeänä paikat?" Ja ne sanoo: "Joo, kun Juuso tönäisi."

 Tarina keskeytyy lopullisesti kun pikkusisko turauttaa äidin sylissä semmoiset turaukset, että vaippa on pakko mennä heti vaihtamaan...

Olin yllättynyt miten hienosti kohta kolmevuotiaaltakin tarina rakentui ja juttua riitti. Oikeastaan isoin ongelma oli se, ettei äiti meinannut pysyä perässä vaikka kynä sauhuten parhaansa koettikin. Välillä oli pakko toppuutella, että sai tarinan ihan kirjaimellisesti ylös juuri niin kuin se minulle kerrottiin. Ympärillä olevat esineet pompsahtelivat välillä hieman irrallisina kertomukseen, mutta niin se oli vielä eskari-ikäisilläkin. Kaiken kaikkiaan tämä meidän lyhyt yhteinen tarinahetkemme oli aivan ihastuttava kokemus, aion ehdottomasti jatkaa näitä myöhemminkin!

Suosittelen kokeilemaan! On hauskaa seurata noin pienenkin ajatuksenjuoksua sadutuksen aikana ja uskoisin, että kertojanlahjat senkun kehittyvät harjoituksen myötä. Saduttamistahan voi käyttää hieman muokattuna versiona vanhemmilla lapsilla myös yhtenä lukemaanoppimisen menetelmänä.

 Kuvissa pieni tarinankertoja syyskuun alussa päiväunilla onnellisena uudesta sateenvarjostaan, äidin äitiyspaita yllään, lakanaton täkki päällään makuuhuoneemme lattialla patjalla, jolle on pikkusiskon syntymän jälkeen siirtynyt melko pysyvästi - toistaiseksi.