Kesän ensimmäiset mansikat

Viime viikolla kauppareissulla maistelimme tyttäreni kanssa Prismassa tyypilliseen tapaamme hedelmäosastolla mansikoita. Ensimmäistä kertaa maku oli jo ihan yllättävän hyvä ja hinta puolestaan ihan kohtalaisen kohtuullinen, joten päätin ottaa mukaani rasiallisen.

Rasiaa kärryyn pakatessani (toisin sanoen neuvotellessani kuka rasiaa kantaa ja millä tavalla) mansikkapöydän viereen tuli romaniperhe, jonka nuorimmainen, ehkä noin 6-7-vuotias poika, kysyi mansikanmyyjältä: "Saako tästä maistaa?" Johon minua itseäni ystävällisesti palvellut mansikanmyyjä vastasi mielestäni todella kopeasti: 

"No, voit sää siitä yhden ottaa."

Mitä ihmettä?

Itse en edes pikkupojan lailla kohteliaasti kysynyt, vaan marssin suoraan tiskille, otin siitä mansikanpalan omaan suuhuni ja tarjosin myös lapselleni. Ja tosiaan ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna ostin mitään, aiemmin olen tyytyväisenä vain maistellut.

Olen olettanut, että tarjoilulautaselle pilkotut ja varta vasten esille laitetut mansikat ovat todellakin maisteltaviksi tarkoitettuja. On hämmentävää jos kaksikymppinen nuori nainen, joka on nimenomaan palkattu vain ja ainoastaan mansikoita myymään ja niitä maistiaisina tarjoamaan, kokee tarvetta alkaa suojella ja rajoittaa tuotteensa jakelua.

Toivon todella, että myyjän ynseä suhtautuminen johtui siitä, että kyseessä oli lapsi, eikä sen vuoksi maksava asiakas. Pelkään kuitenkin pahoin, että käytös johtui ihan muista asioista.

Tuli surullinen mieli.

En tiedä vaikuttiko episodi, mutta kotona mansikat maistuivatkin aika kitkeriltä ja unohtuivat siksi jääkaappiin. Tältä ne sitten parin päivän päästä näyttivät kun ne taas sieltä löysin. 

Maku oli edelleen melko sama.

Mutta ihanaa, että on taas mansikoita! 

Ja nyt meille tulee ensi kesästä lähtien mansikkakakkusynttäreitäkin, aiemmin ei ole perheessä ollut kesän lapsia, kummallakaan puolella. 

Kohta on.

Italia vol. 2

 

Huh kun pääsi taas aikaa vierähtämään, sellaisia nämä ihanat aurinkoiset kesäpäivät ovat!

Mutta nyt seikkailu Italiassa jatkuu...

Valokuvaus

Huomasin taas sen saman jo ennestään tutun tosiasian, että valokuvaaminen tilanteessa ei oikein suju. Jotenkin sitä kokee menettävänsä siitä itse hetkestä jotain jos käyttää sen (osittainkin) kameran linssin takana. Niinpä parhaat hetket jäivät tälläkin reissulla tallentamatta, mutta joissain tilanteissa ryhdistäydyin oikein kunnolla ja otin kuvia niiden hienoimpienkin edestä. Maisemat tosin olivat niin huikeita, että kamera (ainakaan tämän kuvaajan käsissä) ei edes kykene tallentamaan niitä.

Ilokseni huomasin kuitenkin, että sellainen "kuvauksellinen ajattelu" on minulla tämän vähäisenkin kuvaamisen myötä kehittynyt: monia tilanteita ja kohteita katseli ikään kuin kameran läpi, vaikkei sitä itse kameraa juuri siihen olisi syystä tai toisesta käteen ottanutkaan. Niissä hetkissä tyydyin napsimaan Elizabethtownin Clairen tapaan "mental pictures". (Suosittelen muuten elokuvaa, siinä on jotenkin ihana tunnelma.)

Sveitsi

Poikien (vai pitäisikö kolmekymppisiä kutsua jo miehiksi?) oli alunperin tarkoitus yöpyä isommalla porukalla Sveitsissä ja ajella sieltä käsin. Reissun muututtua muuttui paikkakin, mutta loput mopojengistä majoittui kuitenkin edelleen Sveitsissä. Ajelimme lauantaina kummitädin suvun miehistä koostuvaa porukkaa moikkaamaan Valbellan kylään.

Vastavierailu

Seuraavana päivänä Sveitsin porukka teki vastavierailun. Meidän miehemme olivat harmillisesti vierailun aikana jossain omilla moottoripyöräajeluillaan, joten vastaanottamassa olimme vain me talon naiset. Kävelimme päivälliselle Molinan "kylälle" (ihan tosi tosi pieni kirkosta ja muutamasta ravintolasta muodostuva keskus) vain kuullaksemme, että juuri kello 17-19 ravintola on kiinni. Kello oli tuolloin 18.00, joten päätimme hakea ajoneuvot ja lähteä isommille kylille syömään.

Isolla kirkolla Comossa. 

Kaikkeen säätämiseen meni lopulta niin kauan aikaa, että moottoripyöräilijöiden pitikin jatkaa jo matkaansa takaisin Sveitsiin, mutta Comossa puolestaan seuraamme liittyivät ne meidän omat miehemme ja pääsimme vihdoin syömään.

Äitienpäivä

Äitienpäiväaamuna "heräsin" isin ja tyttären yhteislauluun "ihhahhaa ihhahhaa hepo hirnahtaa..." Ja sain laulun säestämänä aamiaisen ja lahjan sänkyyn. Ensimmäistä kertaa elämässäni en halunnutkaan jäädä syömään ansaittua aamupalaani sänkyyn vaan siirryimme yhdessä terassille ihailemaan kaunista maisemaa. (Synttäritkin ovat lokakuussa, joten Suomessa tällaiseen luksukseen ei yleensä ole mahdollisuuksia...)

Näistä kuvista todella tajusin olevani raskaana... Ei sitä jotenkin peilistä osaa katsoa, kuvat kertovat enemmän...

Äitienpäivälahja.

Ei saa tätä tunnelmaa kun vain aamuisin

Minä olen iltaihminen, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että en ole aamuihminen. Aamut ovat olleet ihan lapsesta asti hankalia. Ensimmäinen aamuaiheinen laulu joka mieleeni tulee onkin Maija Vilkkumaan Totuutta ja tehtävää ("pahimpia on aamut joiden päättymistä ei näy...").

Mutta yksi ihan parhaista asioista koko tuossa meidän Italian reissussamme oli minun mielestäni juuri ne yleensä niin kovin tuskaiset aamut. Istuttiin terassilla aamiaisella häkellyttävän kauniin maiseman ympäröimänä. Oli lämmin, mutta ei kuuma ja aurinko paistoi. Ei ollut kiire mihinkään, tai ainakin onnistuin uskottelemaan itselleni niin kun mies osasi kerrankin olla hoputtamatta, vaikka joka päivä johonkin lähdössä olimmekin.

Harras aamiaistunnelma. Jokainen on kai niin kovin keskittynyt siihen tärkeimpään eli syömiseen?

Hetkiä

Tässä nyt niitä harvoja hetkiä kun tosiaan sain sen kameran kaivettua laukustaan ja napsittua muutamia otoksia.

Bellagiossa. 

Syksyllä vierailtiin siinä samannimisessä, Ocean's elevenistäkin tutussa, hotellissa Las Vegasissa.

Noilla meidän miehillämme on sellainen äänetön keskinäinen sopimus, että aina kun on vettä lähettyvillä niin siinä pitää uida, oli se sitten baarin sisustuksellinen 30cm syvä allas tai Bellagion edustalla oleva satama. Tai ehkäpä se ei ole niinkään sopimus kuin elämäntapa, taitavat molemmat nimittäin harrastaa samaa tahoillaan ihan itsekseen ilman sitä kaveriakin...

Tuo meidän tyttäremme on ainakin kuumaverisyydessään tullut isäänsä ja liittyy tähän uimaporukkaan aina vain kuin mahdollista, nytkin vaati ehdottomasti päästä mukaan uimaan vaikka ilta oli jo viilentynyt eikä uikkareita ja pyyhkeitä ollut mukana.

Uimisten ja maisemien katselun jälkeen mentiin syömään taas upean maiseman äärelle. Sama Como-järvi oli kyseessä, mutta hieman eri kulmasta. Ja kaunista oli jälleen.

Oli meillä kaiken menemisen keskellä välillä aikaa ihan vain olemiseenkin.

Jopa meillä aikuisilla.

Olemiseen ja lukemiseen! Kaksi minulle Koalaksikin kutsutulle hyvin tärkeää puuhaa...

Viimeisenä vielä veneilemään

Lähtöpäivänä heräsi ajatus aiemmin toteuttamatta jääneestä oman veneen vuokraamisesta kolmeksi tunniksi ennen Milanoon lentokentälle suuntaamista. Minä luonnolleni ominaisesti vastustin: niin kivalta kuin veneily Como-järvellä kuulostikin, olin ihan varma, ettemme ehdi pakata tavaroita ja siivota taloa ennen lähtöä tai että meille vähintäänkin tulee ihan hirvittävä kiire.

Enemmistön mukana kuitenkin mentiin ja täytyy sanoa, että eipä kaduta yhtään! Oli ihastuttava kokemus pötkötellä kannella ja katsella osittain jo tutuksi tulleita maisemia järveltä käsin tuulen hulmutessa hiuksissa (tai päähän käärityssä huivissa). Eikä meille lopulta tullut edes kiire. Täytyy siis tunnustaa, että olin väärässä. Etukäteiseen arviointiini tosin vaikutti oma siivousnopeus, joka on kanssatovereitani huomattavasti verkkaisempi...

Ehdittiinpä pysähtyä rantaravintolaan syömäänkin ja napata vielä jälkkäriksi jätskit mukaan.

Lisää

Meillä on kummitädin kanssa yhteinen tämä blogiharrastus, joten välillä piti pysähtyä oikein kuvaussessioihin kun molemmat räpsivät kuvia omia blogejansa (ja toki myös muistoja) varten.

Voit käydä kurkkaamassa myös kummitädin blogia, siellä päivät 128-133 kertovat meidän reissusta.

Perheleirillä

Ah, aurinko, järvi, luonto kaikkineen, syömistä, touhuamista ja olemista vaan...

Täällä vietin lapsuuteni ja nuoruuteni kesät ja tänne palaan aina uudestaan!

KESÄ! 

Nautitaan tästä nyt kun se on täällä (pienistä tukaluuksista ja turvotuksista huolimatta). 

Nytpä taidan liittyä tuon pikkuisen peijoonin seuraan unten maille hetkeksi, että jaksan kohta nousta ja käydä juomassa päiväkahvit ennen seuraavaa ohjelmanumeroa, perheaskartelua taisi olla luvassa. Tätä on odotettu koko vuosi. On tämä vaan elämää.

Kuvassa noin kaksivuotias minä, parin kilometrin päässä tästä niin rakkaasta leirikeskuksesta.