Haloo Helsinki!

Lyöttäydyimme viikonloppuna siskoni kanssa miestemme peli- ja kaudenpäättäjäismatkalle  Helsinkiin suunnitelmissamme tyttöjen shoppailureissu. Puolustukseksemme voimme sanoa, että se oli alkujaan mieheni ehdotus. Nukuimme myös omassa hotellihuoneessamme, minä, tyttäreni ja siskoni, joten pojat saivat viettää pelin jälkeen päättäjäisiään ihan rauhassa.

Yövyimme Sokos Hotel Presidentissä Eteläisellä Rautatiekadulla. Hotellin eteen pysähtyessämme tyttäreni huusi ihastuksissaan: "Kato linna, minä haen piisessamekon ja menen sinne tanssimaan!" Huomio oli kiinnittynyt tien toisella puolella sijaitsevaan Luonnontieteelliseen museoon, joka kieltämättä kyllä näyttää hieman linnalta.

Hotellihuone piti tietysti tarkistaa läpikotaisin: nurkat koluta ja räpsäyttää kaikki lamput päälle. Puhelin herätti erityistä kiinnostusta. "Haloo, onko mumma siellä? Minä olen täällä hotellissa..." Ovat nuo lankapuhelimet näille meidän pikku diginatiiveille melkoisia ihmetyksen aiheita, vaikka osasi neiti sitä kuitenkin sentään "käyttää", varmaan nähnyt kirjoissa vastaavia..?

Hotellihuoneen pikaisesti läpi käytyämme suuntasimme lounaalle toisen siskoparin kanssa.

Syötyämme kello olikin jo niin paljon, että kiire tuli kaikkiin suunniteltuihin kauppoihin. Kiirettä ei helpottanut yhtään se, että kaksivuotiaani heittäytyi tuulistaan sille hankalimmalle ja vuoron perään joko kiukutteli tai juoksi karkuun ympäri kauppoja ja niiden lattioita. Siskoni luovutti jossain vaiheessa "me tytöt shoppailemassa" -ajatuksen suhteen ja suuntasi omin päin kaupoilleen todeten, että "en taidakaan haluta lapsia." Siinä sitten niska-hartiapäänsäryssä ison mahani kanssa naperon perässä juostessani ja reissuissa rähjääntyneitä matkarattaita työntäessäni jupisin itsekseni

1. Älä ikinä muuta lapsen kanssa Helsinkiin.
2. Älä ikinä lähde shoppailemaan uhmaikäisen kanssa Helsinkiin.
3. Älä ikinä lähde shoppailemaan uhmaikäisen kanssa piste.

Huomasin nimittäin lukuisia kertoja isoja, todella painavia ovia aukoessani ja niistä erilaisilla tyyleillä rattaiden kanssa työntyessäni, että

1. Helsingin liikkeissä (ainakaan niissä joissa tuon parituntisen aikana vierailin, tai sitten kuljin vain Stockmannilta sisään ja ulos) ei ole useinkaan liukuovia vaan juuri noita raskaita ovia, yleensä vielä kaksin kappalein.
2. Helsinkiläiset eivät todellakaan tarjoudu auttamaan ovien kanssa, edes silloin kun koetat merkitsevästi vilkuilla ympärillesi.
3. Joka paikassa on ihan järkyttävän paljon

• ihmisiä
• portaita

 jonka seurauksena rattaiden kanssa liikkuminen on ajoittain erittäin haastavaa.

Muuten ei Helsinkiin muuttaminen olisi tullut edes mieleen, mutta välillä olen leikitellyt ajatuksella lähinnä sen vuoksi, että oman alani työtilanne on pääkaupunkiseudulla huomattavasti kotikaupunkiani parempi. Mutta vahvistuivatpahan aiemmat ajatukseni tuon iltapäivän aikana.

Seuraavana päivänä hotellilta lähtiessämme mieheni ilmoitti jättäneensä auton hallille Töölöön (perustelu oli melko kelvollinen: poistui pelistä ambulanssilla kun käsi meni sijoiltaan), mutta vakuutteli sen olevan "ihan lähellä". Suhtauduin skeptisesti, sillä mieheni on (ainakin liikkumisen suhteen) vähintäänkin yhtä optimistinen kuin minä pessimistinen. Suostuin kuitenkin kävelemään, vaikka kantamuksia oli taas viikonloppureissulle kertynyt aikamoinen määrä.

Aurinkoisia, lähes autioita Helsingin katuja tallustellessamme jouduin myöntämään, että keväisen sunnuntaiaamupäivän tunnelma Helsingissä oli hieno. Heti perään piti kuitenkin todeta, että kevätauringossa kaikki näyttää ja tuntuu kivalta kun ilmassa on niin paljon iloa, toivoa ja odotusta pitkän talven jälkeen.

Liekö ollut julmaa pistää mies kantositeessään rattaita työntämään, mutta itsepähän halusi kävellä ja se "ihan lähellä" näyttäisi google mapsin mukaan olevan lyhimmillään 2,4 km (emmekä edes kävelleet näköjään sitä kaikista lyhintä reittiä) ja mulla alkoi vähän matkalla supistella ja ja ja...

Mutta oli oikein mukava viikonloppureissu pienistä koettelemuksista huolimatta! Oi tämä kevät ja aurinko! Helsinki tosiaan näytti molempia puoliaan, joten lopulta asenteiden suhteen lähtöasetelma ei juurikaan muuttunut. Poikkesimme kotimatkalla vielä Espoossa, siitä mahdollisesti vielä hieman lisää myöhemmin.

With Canon you can?

Olen valokuvaajan tytär, joten minulla on jonkinlainen lähes synnynnäinen käsitys valokuvauksesta. Jos ei muuten, niin ainakin läpi lapsuuden kestäneestä kameran kohteena olemisesta. Erilaiset kamera- ja valokuvaustermit kuulostavat kyllä kovin tutuilta, vaikken niistä oikeasti mitään ymmärräkään ja olen päässyt käsittelemään monia hienoja ja monimutkaisiakin kameroita, kuitenkin vain nappia painaakseni kun isäni on laittanut kaikki asetukset valmiiksi.

Valokuvaus on aina jollain tasolla kiinnostanut, vähintään sen vuoksi, että olisi vaan jotenkin tosi hienoa "harrastaa valokuvausta". Innostukseni ylsi jossain vaiheessa jopa niin pitkälle, että aloitin lukioikäisenä työväenopiston valokuvauskurssin, vain todetakseni ensimmäisen kerran jälkeen, että liian monimutkaista minulle. Siihen se sitten jäikin. Kiinnostusta olisi kyllä kohdistaa se kamera kohteeseensa ja painaa sitä nappia, mutta se kaikki muu...

Jostain syystä mielenkiinto kuvaamista kohtaan heräsi taas tämän vuoden alussa, ehkäpä ajatus blogista sai sen viriämään. Mietin, että tarvitsen järjestelmäkameran, kysyin veljeltäni vähän vinkkejä aloittelijalle sopivista kameroista ja kun yksi saamani listan vaihtoehdoista oli seuraavana päivänä Anttilan mainoksessa alennuksessa, menin vain ja ostin sen! Hyvin poikkeuksellista minulle: yleensä pohdin jo jäätelökioskilla vaihtoehtoja ikuisuuden, puhumattakaan jostain näinkin isosta ostoksesta.

Mutta niinpä vain nyt ostin sen kameran kuitenkin, katsotaan miten käy. Opettelujen suhteen en kanna enää huolta, sen verran hyvät automaattisysteemit kamerassa on (opetellaan mahdollisuuksien mukaan lisää ajan kanssa). Pitää vain kylmästi hyväksyä se, että iso osa kameran mahdollisuuksista jää käyttämättä, mutta niinhän se taitaa olla (meillä ainakin) kaikkien teknisten vempaimien kanssa.

Oikeaoppista käyttöä en siis enää stressaa, mutta toivottavasti kuvausinto säilyy ja oikeasti muistan käyttää kameraa... Sen olen huomannut jo pokkarinkin kanssa, että sosiaalisissa tilanteissa kuvaaminen on tosi tuskallista, koska on niin paljon mukavampaa olla vaan siinä hetkessä. Ehkäpä löytän tämän järkkärini kanssa jonkun sopivan välimallin ratkaisun.

Uusi kamerani on Canon EOS 600D. Ostin samalla myös kameralaukun, joka on osottautunut ihan järkeväksi ratkaisuksi, niin paljon pikkusälää kameran mukana tuli, pysyvätpähän tallessa samassa paikassa.

Nyt ei muuta kuin odottelemaan, että Canon lunastaa tuon tunnetun mainoslauseensa...

 

Fyysinen koskemattomuus - opettajan ja oppilaan oikeuksista

Otanpa kantaa päivän puheenaiheeseen minäkin. Ensimmäisenä täytyy todeta, että olen iloinen Alppilan tapauksen herättämästä kohusta, koska sen seurauksena opettajien työolosuhteisiin ja mahdollisuuksiin vaikuttaa työtään haittaavaan häiriökäyttäytymiseen on kiinnitetty huomiota. Monien muiden ohella muun muassa Anna Perho kirjoittaa aiheesta osuvasti blogitekstissään Työkaverini, läski sika. Oppilaan vertaaminen työkaveriin ei kuitenkaan ole mielestäni havainnollistavuudestaan huolimatta ihan paras esimerkki, sillä oppilaan ja opettajan suhteessa on paljon muutakin sellaista, jota työkaverit eivät tekisi toisilleen: työkaveri tuskin sitoisi toisen luistimia tai kengännauhoja, työkaveri ei soittelisi toisen vanhemmille huolestuessaan enkä usko, että työkaveri ojentaisi toista tämän pukeutumisesta työpaikkaruokalassa.
Mutta hyvällä asialla ollaan kuitenkin!

Sitten on tämä itse tapaus, josta koko kohu lähti liikkeelle. Kaikki se hyvä, jota aiheesta on kummunnut ei poista sitä, että minun mielestäni (tulkinta- ja arvailuleikkiähän tämä meidän kaikkien ulkopuolisten osalta on) opettaja toimii videolla väärin, ei vain hieman yliregoi, vaan menettää malttinsa ja käyttää fyysistä (yli)voimaa itseään pienempää lasta kohtaan. Oppilas provosoi ja opettaja provosoituu.

Itse tajusin täysin lapsen oikeuden fyysiseen koskemattomuuteen vasta opinnoissani katsoessani aiheesta videolta Jari Sinkkosen haastattelua. Olen saanut lapsena tukkapöllyä ja muistaakseni muutaman luunapinkin ja ajattelin aiemmin, niin kuin varmasti moni oman ja vanhempien ikäluokkien edustajista, että "ihan hyvähän se minustakin tuli, onko se muka nyt niin vaarallista?" Mutta kyllä se on! Minkälaisen viestin minä aikuisena annan lapselle jos menetän malttini ja kuritan? Onko lapsellakin oikeus rangaista toveria joka tekee väärin? Emmehän me aikuisetkaan kurita fyysisesti toisiamme, vaikka kuinka kokisimme vääryyttä. Ja kuka sen päättää milloin Vääryys tapahtuu? Lapsen tulisi oppia, että kukaan ei saa koskea minuun ilman minun lupaani, sitä on fyysinen koskemattomuus.

Kaksivuotiaani on alkanut uhmaiän myötä nipistellä ja repiä hiuksista. Voin tunnustaa, että joskus väsyneenä päässä on vilahtanut ajatus, että nyt jos nipistän takaisin niin johan oppii miltä se tuntuu. Mutta olenko minä silloin yhtään kypsempi kuin kaksivuotias? Miten voi opettaa, että joku asia on väärin tekemällä juuri niin?  
Tee niin kuin minä sanon, äläkä niin kuin minä teen?

Tässä törmätään sitten siihen kouluissa yleistyvään häiriökäyttäytymiseen. Mitä kun kyse ei olekaan enää kaksivuotiaista nassikoista vaan isoista pojanköriläistä? Vaikea kysymys, mutta se 15-vuotias miehenalku on kuitenkin vielä ulkonäöstään ja julmista sanoistaan huolimatta lapsi myös. Käsittääkseni opettaja saa rikkoa oppilaan fyysistä koskemattomuutta ainoastaan kun opettajan oma tai muiden oppilaiden fyysinen koskemattomuus on uhattuna. Kaikki muut tilanteet tulisi voida selvittää jotenkin muuten. Koulun pitäisikin saada vapaammin kehittää keinoja, joilla hallita enenevässä määrin ongelmaista oppilasainestaan. Erilaisten rangaistusten kuten jälki-istuntojen ja mahdollisesti työrangaistusten tulisi olla vapaammin koulujen käytössä. Samoin repun tarkistamisen ja tunnilla häiritsevien esineiden takavarikoimisen pitäisi kuulua opettajan oikeuksiin.
 
Iltasanomien nettisivuilla todetaan, että Antti Korhonen "koki tilanteen uhkaavana itsensä ja muiden ruokalassa olleiden puolesta ja pelkäsi tilanteen riistäytyvän mellakaksi." Oliko opettajan oma tai muiden oppilaiden fyysinen koskemattomuus todella vaarassa? Mielestäni tilanne videolla ei näytä uhkaavalta, vaikka äärimmäisen loukkaavalta kylläkin.

Yksi epäkohta Korhosen käytöksessä on myös: opettajan työtä tulisi pystyä tekemään myös pienten ja heiverröisten naisten. Tuohon videolla näkyvään tuuppimiseen tuskin nainen pystyisi, ainakaan samoilla tuloksilla. Miten siis voi olla, että Antti Korhonen isona miehenä koki, että hänen täytyy tehdä jotain sellaista, johon puolet opettajakunnasta ei edes fyysisesti kykene? Eikö tosiaan ollut muita vaihtoehtoja? Mitä pieni naisihminen olisi hänen tilanteessaan tehnyt?

Voi olla, että Korhosen erottaminen oli liian jyrkkä rangaistus, mutta mielestäni on jopa vaarallista miten siitä nousseen kohun myötä hänen tekonsa ohitetaan vähintään olankohautuksella hienoisena ylireagointina. Tästä näkökulmasta ei voi välttyä ajattelemasta, että teko koetaan jopa jollain asteella oikeutettuna: "ei se nyt niin paha juttu ollut".

Mutta fyysinen koskemattomuus joko on tai ei ole. On paljon helpompaa noudattaa linjaa ei koskaan kuin melkein koskaan tai yleensä. Rajoista tulee epäselviä jos sallimme yksittäisen ihmisen toimia tuomarina ja arvioida omaa voimankäyttöään. Mitä jos Korhonen olisi tuuppinut samalla tavalla julkisella paikalla vaikka räkyttävää vaimoaan tai omaa lastaan? Mitkä olisivat olleet seuraukset vai olisiko niitä ollut?

P.S. Kokonaan toisen jutun kokoinen aihe olisi keskustelu siitä tapahtumaketjun käynnistäneestä hupusta päässä. Välillä tuntuu, että ei meillä Suomen kouluissa asiat taida sittenkään olla niin kovin huonosti kun usein kynnyskysymykseksi tuntuvat nousevan juuri nämä huput päässä ja vastaavat. Voi hyvänen aika sanon minä. Minulla on kai huono yleissivistys kun en edes tajunnut, että huppu päässä on huonoa käytöstä. Yle-uutisissa todettiin juuri miten "osa oppilaista hiihtää Aspenissa, osa ei saa kotona ruokaa." Ongelmat ovat nykynuorilla varmasti moninaisia. Eikö koulu tältä pohjalta voisi ottaa asenteen "hei, tosi kiva kun tulit kouluun" sen hupusta päässä nipottamisen sijaan?

Fifty Shades of Grey -aikuisten Twilight?

Heti alkuun on tunnustettava, että kyllä, olen lukenut Twilight -sarjan ja vielä melkoisella vauhdilla (kolme ensimmäistä kaksiviikkoisen Thaimaan reissun (2010) aikana, ihan hyvä vauhti kun lukemisen lisäksi tein reissussa kuitenkin muutakin, muun muassa tuon meidän esikoisen, heh heh...). Kotiin palattuani ryntäsin heti kirjastoon lainaamaan vielä sarjan neljännen ja viimeisen osan.

Pari kuukautta sitten luin Fifty Shades of Greyn. Huomasin jo syyskuussa (taaskin) lentokentällä reissukirjaa metsästäessäni, että Fifty Shades -sarja keikkui pokkarihyllyjen luetuimpien kärkipaikoilla. Vilkaisin takakantta, koska en ollut kuullut kirjasta aiemmin mitään, mutta sen niukka kuvaus nuoren Anastasia Steelen intohimoisesta suhteesta sisäisten demoniensa riivaamaan menestyneeseen Christian Greyhin ei saanut minua vielä kiinnostumaan tarpeeksi. Pari kuukautta myöhemmin, ollessani jälleen pokkariostoksilla, kirja oli edelleen ykkösenä. Tällä kertaa pelkkä kirjan suosio riitti herättämään mielenkiintoni, joten nappasin sen mukaani.

Kirjan alusta lähtien huomasin häiritsevän paljon yhtäläisyyksiä Twilight -sarjan kanssa. Etenkin päähenkilöissä oli jopa hämmästyttävän paljon samaa. Olen jo todennäköisesti unohtanut osan, mutta listaanpa tähän muistamiani.

Anastasia - Isabella
- kertojia
- Anastasiaa kutsutaan Anaksi, Isabellaa Bellaksi, molemmat tekevät lempinimestään ison numeron
- huono koordinaatiokyky, ovat jopa kömpelöitä -> herättävät miespäähenkilössään suojeluvaistoa
- hieman totisia ja sisäänpäinkääntyneitä, kuvataan tosi tavallisina tyttöinä (vaikka heidän miespäähenkilönsä tietysti näkevät heissä jotain todella erityistä)
- boheemi ja vähän holtiton äiti, joka asuu jossain kaukana uuden miehen kanssa -> molemmilla tytöillä hieman huolehtivainen suhtautuminen häilyvään äitiin, jota kovasti rakastavat
- puhuvat unissaan ja miespäähenkilö tietysti kuuntelee ihastuneena

Christian - Edward
- aivan uskomattoman, jopa jumalaisen, hyvännäköisiä -> kiinnittävät joka naisen huomion
- huomattavan varakkaita
- soittavat pianoa loistavasti
- Christian osaa lukea ihmisiä, Edward ihmisten ajatuksia (kirjaimellisesti), kumpikaan ei kuitenkaan osaa lukea naispäähenkilöään, joka tuntuu olevan yksi kiinnostusta herättävistä tekijöistä
- melko kontrolloivia, selitetään kirjoissa ainakin osittain huolenpitona
- kokevat, etteivät synkistä salaisuuksistaan johtuen ansaitse naispäähenkilöään, varoittelevat itseasiassa alussa itsestään ja yrittävät kovasti pysyä naispäähenkilöstä erossa, mutta eivät lopulta maagisen vetovoiman vuoksi pysty
- adoptoituja

Mikä sitten tekee Fifty Shades of Greysta aikuisten version? Sen lisäksi, että päähenkilöt ovat jo niinkin kypsässä iässä kuin 20- ja 27 -vuotiaita, eipä juuri mikään muu kuin se seksi. Se, että sitä ylipäätään on ja paljon. Seksikohtaukset on myös kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti. Aihe toistui kirjassa niin tiuhaan, että alun punastelu vaihtui pian päivittelyyn: "ei kai taas??" En ole perehtynyt harlekiinikirjallisuuteen, mutta välillä kävi mielessä, että mikä tekijä erottaa Fifty Shades of Greyn kyseisen lajin edustajista, kun ei tässäkään juoni niin kovin syvällinen ole.

Mutta nyt juonipaljastus, joka ei vielä takakannesta käy ilmi (olisi kenties vaikuttanut minunkin ostopäätökseeni), nimittäin ne Christianin demonit... Ta-daa: Christian Grey ei harrasta parisuhteita, vaan sopimuksellisia SM-suhteita, joissa hän on dominoija ja nainen alistuja. (Luin kirjan englanniksi, joten en tiedä mitä vastaavat termit ovat oikeaoppisesti suomeksi). Dominointi ulottuu myös "playroomin" ulkopuolelle koskettaen muun muassa naisen pukeutumista, syömistä, liikkumista ja olemista ylipäätään.

Nyt siirrytään alueelle, jota en ymmärrä. Koska tämä kirja on myynyt miljoonia kappaleita, voidaan olettaa sen vetoavan jollakin tasolla nykynaisiin (oletettua on, että tämä on niitä "naistenkirjoja"). Pitääkö siis päätellä itsenäisten nykynaisten salaa jossain alitajuntansa sopukoissa haaveilevan, jos ei nyt ihan alistamisesta, niin jonkinasteisesta hallituksi tulemisesta kuitenkin? Olen kuvitellut olevani huomattavasti kaksituhattaluvun kanssasisariani "perinteisempi", mutta jopa minun oli välillä vaikea lukea miehen komentelua ja epäoikeudenmukaisia vaatimuksia. Kirjassa toki viitataan usein Christianin traumaattiseen lapsuuteen, joka on syynä hänen käytökseensä. Mutta ei kaikkea voi aina selittää rankalla menneisyydelläkään. Tai kyllähän käytöstä voi toki menneisyydellä selittää, mutta se ei silti tarkoita, että se käytös pitäisi hyväksyä. Oli Hitlerilläkin varmasti omat traumansa. Minun silmissäni Christian Grey menetti kohtuuttomuutensa vuoksi hohtonsa romanttisena miespäähenkilönä ulkonäöstä, musikaalisuudesta, varakkuudesta ja vielä mistä kaikesta huolimatta.

Voisivatko kirjojen kannetkaan enää enempää muistuttaa toisiaan?

Luettuani Fifty Shades of Greyn en rynnännyt heti ostamaan kakkososaa, varasin sen kuitenkin kirjastosta. Mutta vaikkei Twilightkaan mikään kirjallinen mestariteos ole, siinä on mielestäni kaikesta teinimäisyydestään huolimatta Sitä Jotain mikä tästä puuttui. Voinko siis suositella lukemaan?  Kyllä, suosittelen ihan jo sen kaiken kohun vuoksi lukemaan edes ykkösosan, molemmista sarjoista. Fifty Shades of Greykin on kaikesta parjaamisestani huolimatta kuitenkin ihan viihdyttävää ja helppolukuista luettavaa, etenkin jos ei odota siltä liikoja.

Työnohjausta

Minkä työn tuntemuksia?

Ilo, riemu, syyllisyys, pelko, innostus, väsymys, ylpeys, turhautuminen, raivo, rakkaus...

Monessa työssä tulee läpi käytyä edellä mainituista tunnetiloista ainakin osa, olen itsekin jo lyhyen työurani aikana tuntenut työpäivän aikana listasta monia. Mutta kaikki?
Ja vielä päällekkäin, limittäin ja lomittain?

Ja sitten se ei edes oikeastaan ole työtä...

Kotiäti.

Eihän se ole varsinaisesti mikään ammatti. Ei siihen ole koulutusta, tutkinnosta puhumattakaan. Ei voi olla valeäitiä. Eihän?

Meidät vain heitetään tehtäväämme ja toivotaan parasta. Ja sitten me selitämme itsellemme, että teemme aivan sataprosenttisesti parhaamme ja sen pitäisi riittää työssä kuin työssä, vaikka takaraivossa jyskyttää koko ajan tietoisuus siitä, että kyseessä on sinulle rakkaimman ihmisen ainoa elämä, ainutkertainen lapsuus ja sinulla on sen kulussa enemmän kuin merkittävä rooli. Kaikki mitä teet tai et tee jää jollakin tavalla vaikuttamaan tämän lapsen elämään. Näitä miettiessä polvet tutisevat ja riittämättömyyden tunne on käsinkosketeltava.

Toisaalta kaikki epävarmuus pyyhkiytyy pois niissä hetkissä kun unohdat kaiken mitä pitäisi, pitäisi, pitäisi tehdä ja keskityt vain siihen kun lapsesi elää lapsuuttaan kaikkine riemuineen ja oivalluksineen ja väliin osoittaa, että kaikista kiukkupuuskistaan huolimatta olet hänelle se tärkein ihminen maailmassa.

Näistä tunnemyllerryksistä olisi mukavaa jutella jonkun kanssa, vaikka kollegan, mutta kotiäiti onkin työssään yksin. Moni on löytänyt lähipuistoista päivittäistä seuraa muista äideistä ja voin tunnustaa, että ihan pikkiriikkisen kadehdin niitä, jotka ovat.

Mutta nytpä ilmoittauduin MLL:n kautta "Kotiäitien voimavararyhmään", joka on ikään kuin työnohjausta kotiäideille. Ohjaajamme on ollut itse pitkään kotiäitinä ja opiskelee nyt työnohjaajaksi. Kaksi kertaa olemme jo kokoontuneet ja olen tykännyt! Erilaisia ihmisiä olemme, mutta äitiys yhdistää. Ja vaikka äiteinäkin olemme yksilöitä, on tiettyjä juttuja jotka vain tuntuvat samalta äitiydessä kuin äitiydessä. On ollut helpottavaa päästä jakamaan omia kokemuksia ja tuntemuksia ja avartaa kuunnella muiden.

P.S. Luin jostain, että näillä raskausviikoilla unet voimistuvat ja raskaana oleva alkaa usein nähdä unia vauvoista. Minun uneni ovat tosiaan voimistuneet, mutta en näe unta vauvoista vaan (mitä ihmettä??) työstä! On ihan järkyttäviä unia, joissa epäonnistun toivottomasti ja yritän epätoivoisesti räpiköidä kaoottisista tilanteista eteenpäin, mutta sitten on myös unia, joissa todella onnistun työssäni ja herään aamulla tyytyväisenä ajatellen, että pärjäsinpä hyvin.
Mistä ihmeestä nämä työunet oikein kumpuavat?

Pääsiäisen viimeiset tipuset...

...lennähtävät tässä.

Kortit taiteiltiin ja postitettiin kyllä hyvissä ajoin, mutta tänne päivittäminen lomalla jäi...

Pääsiäinen sujui rennon mukavasti ja aurinkoisesti. Tapasimme ystäviä Tampereelta ja Italiasta asti sekä vietimme aikaa perheen (niin tämän meidän ihan pienen perheen kuin molempien lapsuuden perheidenkin) kanssa. Ulkoiltiin mökkimaisemissa, käytiin kaupungilla syömässä muutamaankin otteeseen, vietettiin siskon synttäreitä ja tulipahan Italian lennotkin varattua ystävien kanssa (ei tosin tämän tällä hetkelle Italiassa opiskelevan, vaan niiden Tampereella asuvien).

Olipas rentouttavaa! Kyllä tällaiset lyhyetkin lomat virkistävät kummasti.

No, saatat miettiä, että mitähän kotiäiti lomasta tietää ja onhan se totta, että kotona sitä joka päivä muutenkin luuhataan, mutta on se ihan eri asia kun on aikuista seuraa kun muilla on lomaa. Ja ne oman "työn" tehtävät tulee useammin jaettua silloin kun isi on paikalla niin että sinänsä omakin päivittäinen rutiini keventyy.