Itse tunnustan eläväni usein menneissä ja tulevissa suurissa tapahtumissa. Ja jos en odota, niin sitten pelkään tulevaa. Tämä hetki on jotain ohimenevää josta ei oikein aina saa otetta.
Piipahdin syksyllä työelämässä ja jäin nyt taas vuoden alusta kotiin kaksivuotiaan tyttäreni kanssa odottelemaan perheemme uutta tulokasta. Paluu kotiarkeen ei olekaan ollut ihan niin helppoa kuin kuvittelin: töissä käydessä sitä oli koko ajan väsynyt ja hoiti vain pakolliset vastaan tulevat kotihommat, mutta se oli ihan hyväksyttävää, koska minähän kävin töissä ja lapsi sai virikkeitä koko päivän päiväkodissa.
Mutta se tunne mikä nyt valtaa! Jatkuva syyllisyys siitä, etten ole tehnyt riittävästi kotitöitä tai tarpeeksi terveellistä ruokaa tai ulkoillut, puuhaillut jotain kehittävää tai leikkinyt lapsen kanssa ja ja ja... Minusta tuntuu, että lamaannun kaikkien pitäisi -asioiden edessä ennen kuin edes ehdin varsinaisesti tehdä mitään. Ja tehokkaana (tai edes puoliteholla) oleminen on hyvin haastavaa kun kukaan tai mikään ei ole kellottamassa tekemisiäni. Kaikki ne ylimääräiset nythän-mulla-on-aikaa -vintin, vaatekaappien- ja vaatehuoneen siivoamiset ovat jääneet unelmaksi kun hädin tuskin selviän päivittäisistä askareista.
Tämä kaikki saa minut tietysti taas tapani mukaan kääntymään menneeseen: olikohan se töissä käyminen kuitenkin väsymyksestä huolimatta helpompaa? Oli rutiinia enkä selvästi vain sovi tähän kotiäidin rooliin...
Mutta. Nytpä päätinkin (ainakin yrittää) muuttaa ajatteluani. Jostain syystä lehdet ja sosiaalinen media ovat viime aikoina työntäneet tietoisuuteeni erilaisia kommentteja positiivisen ajattelun vaikutuksista ja niin paljon kuin elämäntapaohjeoppaita- ja muuta materiaalia karsastankin, päätin tarttua haasteeseen. Nyt loppuu se ainainen ongelmissa piehtarointi ja paremman ajan odottelu.
Taloyhtiön talkoissa talon mummot kerääntyivät silloin yksivuotiaan tyttäreni ympärille ja muistelivat kaihoisasti niitä aikoja kun itse olivat nuoria äitejä ja kotona lasten kanssa. Useimmilla jo lapsenlapsetkin olivat kasvaneet aikuiseksi.
Minä elän siis aikaa jota viimeistään mummona (todennäköisesti jo parin vuoden päästä) tulen todella kaipaamaan! Mitäpä jos koittaisin tarttua siihen oikein kaksin käsin ja nauttia, jos en nyt ihan joka hetkestä, niin joka päivästä ainakin. Vaikeita asioita tulee varmasti aina elämässä olemaan, mutta niiden vatvominen jättää paljon alleen siitä kaikesta hyvästä, jota elämässämme myös on.
Koitan tämän blogin avulla keskittyä siihen elämäni mahtavaan ja mukavaan puoleen. Olen saanut paljon. Jo pelkästään syntymällä Suomeen. Pitäisi muistaa olla kiitollinen tästä kaikesta. Tämän blogin on myös tarkoitus olla minulle arjessa sitä jotain omaa. Aloitan vähän kokeiluluontoisesti ja jatkan jos tuntuu hyvältä.
Armas aika? Se on nyt. Juuri nyt. Tässä hetkessä.
P.S. Älä kauhistu jos tänne välillä lipsahtaa muutama pessimistinen murahdus, ei kai sitä ihan hetkessä pysty koko persoonaansa muuttamaan..?
