Nelikuinen

Nyt pitäisi tulla jo päivitys viikonloppuna vuosia täyttäneestä kolmevuotiaasta, mutta postataan nyt ensin tämä viikon tekeillä ollut teksti nelikuiseseta ja palataan kolmevuotiaaseen kunhan saan aikaiseksi...

*    *    *

"No, miten meni? Hyväksyttiinkö sut vielä vauvana ja ihmisenä?" kysyi isä viime maanantaina tyttäreltään neljäkuukautisneuvolalääkärin jälkeen. Ja tokihan se tyttö hyväksyttiin, hienosti meni, kaikki oli kunnossa ja neiti hyväntuulisena mittauksien ja testailujen ajan. Strategiset mitat olivat 7340g ja 62,5cm eli hienosti on pikku sirppanalle kokoa tullut, on ollut kotona ruoka-aikaan, niin kuin moni onkin jo todennut.

Nopeasti ovat suhahtaneet nämä neljä kuukautta. Ja sitten toisaalta tuntuu kuin kuopuksemme olisi ollut elämässämme aina.

Jos esikoinen on ehtinyt elämänsä aikana mukaan jo moneen menoon niin kuopuksen elämä tuntuu lähteneen vieläkin vauhdikkaammin vauhtiin. On käyty häät, hautajaiset ja ristiäisetkin (omien lisäksi myös kaverin), koluttu Tampereella Särkänniemi ja delfinaario, vierailtu Helsingissä, istuttu ja imetetty kahviloissa ja ravintoloissa, ihmetelty ja hämmästelty jo kahdessa vauvateatterissa, oleskeltu MLL:n perhekahvilassa, vaihdettu syliä Vanhemmuuden palikat -ryhmässä, fiilistelty äidin kanssa Vauvakinossa, aloitettu vauvauinti ja viime viikolla myös vauvajumppa. Hienosti on uusi tulokas mukana mennyt, kenties leppoisan luonteensakin ansiosta. Ehkä myös äiti on rennommalla ja reippaammalla asenteella tällä kertaa liikenteessä.

Pikku V nukkuu huomattavasti paremmin kuin isosiskonsa aikoinaan: 2-3 kertaa yössä heräillään syömään ja yleensä syömisen jälkeen nukahdetaan, syötöt tosin joskus saattaavat venähtää aina 45 minuuttiin asti, mutta ehtii sitä yleensä silti nukkuakin. Välillä illalla tosin venyy nukkumaanmeno myöhäiseksi, mutta minkäs teet kun sellaiseen menoon taitavat jo geenitkin vetää. Äidin kainalossa se tämäkin kullannnuppu nukkuu, huolimatta kovista yrityksistä nukuttaa omaan sänkyyn.

Pikkuisemme ei olekaan enää niin kovin pienen tuntuinen vaan hakee kovasti katsekontaktia kaikilta lähellä olevilta ihmisiltä. Yksi suosikeista on ehdottomasti isosisko, jolle päästetään yleensä ne kaikkein riemukkaimmat kiljahdukset ja väliin jopa kätkätykset, ajoittain hieman kovakouraisesta kohtelusta huolimatta. Siskon jälkeen parhaat naurut ja hymyt saavat äiti (se tissien kantoteline) ja oma peilikuva. Neiti on myös jo kova juttelemaan, hentoinen jokeltelu vaihtuu yhä useammin hyvinkin kovaääniseksi kommentoimiseksi tai jopa komentamiseksi, on kai huomannut, että tässä perheessä tarvitaan ääntä jos haluaa saada sen kuuluviin.

Tällä hetkellä oma nyrkki on ihan ykkönen ja kilpailee toisinaan jopa tissin kanssa. Niin kova on kaluamisen tarve ja niin runsasta kuolan erittyminen, että en hämmästyisi vaikka ensimmäinen hammas putkahtaisi jo hyvinkin pian. Se voisi selittää ne muutamat viime aikaiset kovat iltaitkutkin, joihin emme ole syytä keksineet. Kaiken kaikkiaan kun tämä meidän vauvelimme tuntuu kuitenkin olevan oikea little miss sunshine hampaattomine hymyineen.

Muutama viikko sitten pikkuiseni oppi antamaan pusun poskelle. Ilveilimme peilin edessä poski poskea vasten ja äidin esimerkistä pieni otti mallia pää kääntymisestä vaappuen. Siinä sitten riemuissamme muiskauttelimme toisiamme vuoron perään poskelle. Sanomattakin selvää, että tästä poskipusuttelusta on tullut jokapäiväinen perinne.

Kovasti kuopuksemme koittaa jo kääntyä. Sohvalla selältä mahalle jo jotenkin pääseekin, mutta lattialla on vielä kova treenaaminen päällä. Mahalta selälle on jo useita kertoja kellahdettu, mutta lähinnä varmaan pään viemänä. Kova tarve tarttua alkoi äidin hiusten repimisellä ja ulottuu nykyään ihan kaikkeen mistä vain kiinni saa. Useita kertoja on jo äidin lautanen meinannut pikku nyrkin mukana lattialle lentää. Ja syödessä pienet sormet terävine pikku kynsineen nipistelevät äidin rintaa.

Välillä vaivaa huono omatunto kun niin paljon vähemmän ehtii toiseen vauvaan keskittymään kuin ensimmäiseen. Joskus meinaa pieneltä hermo mennä kun isketään pöydälle pötkottelemään ja toiset vain herkuttelevat herkkujuomilla. Mutta on siitä odottelusta varmasti hyötyäkin: uskoisin, että jo nyt on havaittavissa sen tason joustavuutta jota esikoiselta puuttuu. Muiden syöminen kiinnostaa hirmuisesti ja suu käy kun vierestä katselee. D-tipoista onkin ilmeisen innoissaan kun saa lusikasta ihan itse maistaa. Pitäisi varmaan aloittaa ruokamaistelut pian.

On se niin rakas tuo meidän nelikuisemme.