En oo koskaan...

Levottomat -elokuvastakin tutussa pelissä, jossa pisteitä saa tekemättömyydestä, (ja jossa olen aina sen vuoksi niin kovin hyvin pärjännyt), saan yleensä aina pisteen siitä, etten ole koskaan käynyt Virossa.

Meinasi jäädä tämänkin kesän suunniteltu reissu väliin, kun lähtö oli sovittu maanantaille ja perjantai-iltana tajusimme, että kuopuksemmekin tarvitsisi mitä luultavammin passin. Viikonloppuna kaikki virastot ovat tietysti kiinni ja netissä oli aiheesta ristiriitaista informaatiota, mutta saimme lopulta lentokentän poliisiasemalta (melko varman) tiedon, että pikapassin voisi saada jo maanantai-aamuna. Koska laivamme oli määrä lähteä päivällä, päätimme matkustaa Helsinkiin jo sunnuntaina ja hakea pikapassia Pasilan asemalta.
 

Pakkailut jäivät perinteisesti pääosin sunnuntai-aamulle, jolloin huomasimme, että minun ja esikoisen passit olivat muuton jäljiltä kadoksissa. Kaksi varastoa ja vaatehuoneellinen täynnä purkamattomia laatikoita saivat etsinnän tuntumaan toivottomalta. Passia penkoessa tulikin myllättyä paljon jo paikkansa saanutta ja ladottua epämääräisiin röykkiöihin purkamattomia laatikoita.

Passien vihdoinkin löydyttyä useiden tuntien jälkeen, havaittiin, että miehen avaimet olivat kadonneet passien metsästyksen tiimellyksessä. Niitä sitten etsittiin toinen tovi. Tämä kaikki tapahtui noin 30 asteen helteessä saman aikaisesti kun yritimme pakata matkatavaroita kahden tuskastuneen lapsen purkaessa niitä. Ikuisuudelta tuntuneen aamupäivän päätteksi saimme kuitenkin lopulta sullottua tavarat ja itsemme kuumaan autoon. Moottoritiellä huomasimme, että matkasänky oli unohtunut, joten kerran piti vielä kääntyä takaisin.

Alkutahmeudestaan huolimatta matka sujui loistavasti. Vietimme mukavan sunnuntai-illan Helsingissä paikallisten ystävien kanssa ja maanantaina suuntasimme kulkumme passin saatuamme kohti Viroa ja Saarenmaata. Matkustimme esikoisen kummien ja seitsenkuisen kummityttömme kanssa. Meillä aikuisilla on jo pitkät matkustusperinteet keskenämme ja olen iloinen, että ne jatkuvat lasten syntymän jälkeenkin. Edellisen matkan teimme yhdessä Italiaan keväällä 2013 (siitä voit lukea täältä ja täältä), mutta silloin tämän kesäisestä seurueestamme kaksi oli vielä mahoissaan.

Virossa vietimme alkuviikon Saarenmaalla ja reissun viimeiseksi yöksi siirryimme vielä Pärnuun. Vaikka matka sujui lastenkin kanssa oikein leppoisasti, olivat kädet silti sen verran täynnä, etten saanut juurikaan napsittua kuvia, vain ihan muutamia kännykällä. Esikoisen kummitäti oli ahkerampi, joten päätin käyttää hyväkseni hänen tekemiään postauksia. Saarenmaasta pääset lukemaan tästä ja Pärnusta tästä.

Niinpä siis menetin pisteeni en oo koskaan -pelissä, mutta kyllä kannatti! Matka oli onnistunut ja voisin mielelläni vierailla Virossa uudestaan. Tallinnakin jäi vielä seuraavaan kertaan.

Ihana, aurinkoinen ja meidän perheessä kovin hektinen kesä alkaa olla lopuillaan. Katse kääntyy syksyyn ja arkeen. Me alamme vasta nyt oikeastaan tutustua tähän uuteen kotiin ja asuinympäristöön normaalien rutiinien alkamisen myötä.

Värikästä ja raikasta syksyä kaikille!