Omaa aikaa - ystäviä, elokuvaa ja kirjoja

Tovi taas vierähtänyt. Kivoja aiheita on tullut ja mennyt, ei vaan aika millään tunnu riittävän, vaikka kuinka mieli tekisi tähän blogiin paneutua enemmänkin. No, näillä mennään. Tulipa taas syksyn alettua surkuteltua kohtaloani kolmestaan tyttöjen kanssa, joten täytyy myös todeta, että mies on yrittänyt kovasti järjestää minulle vähän vapaata kotona käydessään. Aloitin tämän postauksen jo muutamia viikkoja sitten, joten hieman viiveellä ollaan tapahtumissa, mutta...

Satuin avaamaan telkkarin kesken Totuus rakkaudesta -ohjelman, jossa Raija Pelli selitti, ettei hänen mielestään ole olemassa mitään "omaa aikaa", on vain aikaa, joka sitten vietetään kuka mitenkin. Tai jotain. En ehkä ihan oikein päässyt tuohon Raijan ajatukseen kiinni. Kutsuttiin sitä sitten millä nimellä tai käsitteellä tahansa, se oma aika kai edustaa sitä (etenkin pienten lasten äitien?) tarvetta olla ja tehdä hetki ihan mitä itse haluaa ilman vastuuta kenestäkään toisesta. Joten Raija, lillukanvarsia, sanon minä.  

Mitä sitten itse kaipaan siltä omalta ajaltani? Minä en viettänyt kovin aktiivista elämää ennen lapsia, joten en sitä kaipaa edelleenkään. Parasta mitä vapaa-ajalla tiedän on ystävien ja/tai perheen (minulla ne usein sekottuvat sopivasti) kanssa vietetty aika, lukeminen ja elokuvien katselu. Ennen lapsia miehen työreissujen aikana kävin vuokraamassa kulman FilmTownista 7 elokuvaa/7 vuorokautta/7 euroa (ei oltu silloin Netflixiä vielä keksittykään) ja katselin lainaamiani elokuvia oikein tyytyväisenä kaikki illat. Ei minulla kovin suuria haaveita nytkään ole, joskus vain ikävöi sellaisia rauhallisia hetkiä kun kuulee omat ajatuksensa.

Joitain viikkoja sitten ihan kokonainen oma päivä järjestyi kun hyppäsin junaan Tampereelle. Olemme viiden opiskelukaverini kanssa pitäneet säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kovin uskollisesti kuitenkin, yhteyttä toisiimme vuosittain. Nyt yksi meistä muutti Yhdysvaltoihin, joten pikatapaaminen ennen sitä piti järjestää. Lähdin aamujunalla ja tulin kotiin illalla. Tampereen päässä kävimme syömässä ja kyläilemässä ja oleilemassa. Rakkaiden ystävien seura virkisti kummasti ja oikeastaan jo pelkät junamatkat rentouttivat: ostin niitä varten oikein Säkenöivät hetket -mikinkin. Välillä tuijottelin vain ikkunasta ulos ja niin, facebookkailin toki myös (aiaiai).

Tästä pieni hyppäys mikien problematiikkaan. Mikihän on ihanteellisimmillaan mukana kulkeva tylsien hetkien viihdyke. Mutta jos se itse kirjakin on tylsä, niin kuin ensimmäinen mikini Anna-Leena Härkösen Ei kiitos, ei sitä halua lukea, vaikka se mukana olisikin. Sitä sitten terveysaseman vastaanotolla mieluummin näprää kännykkäänsä, lueskelee lehtiä tai vaikka pureskelee kynsiään, kuin lukee kirjaa joka ei oikeastaan kauheasti kiinnosta. No sitten jos kirja onkin kovin mielenkiintoinen, niin kuin nyt Katja Kallion Säkenöivät hetket vaikuttaisi olevan, sitä tekee mieli lukea aina muulloinkin kuin vain junassa tai kahvilassa. Sitä tahtoisi lukea lapsia nukuttaessaan, nukkumaan mennessään, ja vaikka vessassa jos muita tilaisuuksia ei ole tarjolla. Mutta sittenhän ei enää kohta olekaan mikiä laukussa luettavana.

Note to self: täydellinen miki on kiinnostava, mutta ei koukuttava.

Heti Tampere-lauantain jälkeisenä keskiviikkona lähdin iltapäiväksi kaupungille itsekseni pyörimään. Meinasin ihan häkeltyä kaikista niistä mahdollisuuksista ja koluamattomista kaupoista, jotka eteeni aukesivat: kokonainen iltapäivä ihan yksin! Mihin käyttää kaikki tämä aika kahden käden heiluessa täysin vapaana tekemään ihan mitä vain aivoni niiden keksii käskeä tehdä. Hetken mietittyäni päätin kiertää kenkäkaupat. Ja lopulta tämä ikuinen jahkailija osti sekä kävelykengät että vaelluskengät! Yleensä kierrän ja mietin ja pohdin ja ämpyilen ikuisuuksia ennen kuin päätän ostaa mitään (kuvaavaa ehkä on, että kuljin tähän asti kesät talvet lähes päivittäin noin kahdeksan vuotta vanhoissa Superstareissa, joissa on reikä pohjassa), mutta jos äitiys on jotain minulle opettanut niin sen, että pitää toimia kun siihen on mahdollisuus.

Shoppailun jälkeen ehdin vielä käydä salaatilla Miriam'sissa ennen kuin siskoni liittyi seuraani ja siirryimme elokuviin katsomaan Kesäkaverit. Elokuva oli positiivinen yllätys: suomalaiseksi poikkeuksellisen kepeä ja aika hauskakin. Perusjuoni on perinteinen, mutta käsikirjoituksen ansiot ovatkin yksittäisissä kohtauksissa, dialogissa ja ajoittaisissa oivalluksissa. Hyvän tunnelman luovat myös näyttelijät, joista erityisesti minulle entuudestaan tuntematon Anna Paavilainen loistaa suorituksellaan. Henkilökohtaisesti eniten huvitti Pihla Viitalan isosiskohahmo synnytyskertomuksineen kaikkineen: käsikirjoittaja on tainnut viettää aikaa lapsiperheiden kanssa enemmänkin - kenties vielä itse lapsettomana? Tunnistin itseni ja nauroin pari kertaa jopa ääneen. Olisi voinut ollut kiva nähdä roolissa myös Armi Toivanen, joka ensinnäkin on Anna Paavilaisen näköinen ja olisi siten sopinut isosiskoksi, mutta joka myös olisi saattanut saada roolista vieläkin enemmän irti.

Tämä elokuva olisi pitänyt ehdottomasti julkaista keskitalvella kun lämpö ja aurinko ovat muisto vain. Silloin se olisi saanut vielä suuremman merkityksen ja yksi rooli olisi noussut yli muiden - Suomen kesä. Nyt helteisen kesän jälkeen syksyn alkaessa kesämaisemat eivät tuntuneet ollenkaan niin eksoottisilta kuin ne varmasti jo parin kuukauden päästä tulevat olemaan.

Näihin kesäisiin kuviin ja tunnelmiin!