Vastakohtaista

Meidän reissuisille sattui loppukeväälle oikein reissuputkien reissuputki: kahden kuukauden sisällä viisi erillistä ulkomaanmatkaa, joista lyhin viikon mittainen. Olemme siis kaksi kuukautta tyttöjen kanssa melko lailla keskenämme, isi käy välillä vähän meitä moikkaamassa ja pesemässä pyykkiä ennen kuin säntää taas seuraavaan kohteeseen.

Ensimmäinen viidestä on nyt takana ja hienosti selvittiin. Ihan hirmuisesti tällaiset pidemmät pätkät kuitenkin etukäteen jännittävät. Mielessä poukkoilee kaikenlaista. Päällimmäisenä, että miten jaksan ja mitä jos en jaksakaan.

Raskainta miehen reissujen aikana on vapaahetkien puute, niiden ihan pienen pientenkin. Ja se jatkuva vastuu, joka vanhempana tietysti on muutenkin koko ajan pinnassa. Yksin ollessa sitä ei kuitenkaan voi jakaa edes hetkeksi toisen kanssa. Sitten joskus huonosti nukutun yön jälkeen aamulla herätessä kalvaa tietoisuus siitä, että jokainen pyllyn pyyhkiminen, vaipan vaihtaminen, uhmakohtauksen laannuttaminen, kysymykseen vastaaminen tai vastaamatta jättäminen on minun, vain ja ainoastaan minun, kontollani.

Voisin nurista tästä aiheesta loputtomiin. Mutta narinalla ja tyytymättömyydellä aiheutan vain itselleni pahaa mieltä (miehestä puhumattakaan). Olen päättänyt (ainakin yrittää) miettiä parhaita puolia, tässäkin asiassa niitä on.

• Asumme kotikaupungissamme, joten minulla on hyvät mahdollisuudet niin halutessamme järjestää illoiksi itsellemme seuraa ja pakollisten menojen ajaksi löytyy yleensä aina hoitaja. 
• Minun ei tarvitse heti äitiysloman päätyttyä lähteä metsästämään töitä itselleni.
• Joskus mies tuo kivoja tuliaisia reissuiltaan.

Vaikkapa Converset koko perheelle.

Afrikan lapset

Puhe joka odotti pitämistään...

Muistan itse lapsena hieman hämmentyneeni viittauksista Afrikan lasten kurjuuteen: tuli kyllä paha mieli, mutta samalla oli vaikeuksia ymmärtää miten se toisten surkeus kuitenkaan varsinaisesti liittyi omaan elämääni.

Kerran koulussa riehuimme ruoan kanssa. Paras kaverini koetti muistaakseni tökätä voirasiaa nenääni. Tilanteeseen saattoi liittyä lisäksi juoksentelua ja mahdollisesti myös ruoan heittelyä. Opettaja piti meille puhuttelun ja totesi miten Afrikassa lapsilla ei ole ruokaa ja miten sen vuoksi meidän tulisi syödä omamme mukisematta. Vastasin kahdeksanvuotiaan nenäkkyydellä, että oman ruokamme syöminen ei mitenkään auta, koska vaikka kuinka haluaisimme siirtää heittelemämme tai syömättä jättämämme ruoan Afrikkaan, se olisi käytännön syistä mahdotonta. (Hui miten hirveä lapsi olenkaan ollut.) Opettaja ei vastannut tähän pöyristyttävään kommenttiini mitään ja niinpä kuvittelin olleeni hyvinkin nokkela ja poistuneeni taistelutantereelta voittajana. Kunnes muutamia vuosia myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että ehkä opettaja ei yksinkertaisesti vain jaksanut lähteä väittelemään näsäviisaan tokaluokkalaisen kanssa. (Olisi kyllä pitänyt ottaa luulot pois.)

Nyt pääsin pitämään tuon kuuluisan saarnan minäkin. Se on tehnyt tuloaan tässä jo muutaman vuoden. Helsingin reissulla päivän päätteeksi kolmevuotias sai hepulin kun olisi vielä iltapuuron jälkeen halunnut syödä pikkusiskon hedelmäsoseet. Mikään ei mennyt perille, joten kimpaantui siinä sitten äitikin. Sinä päivänä oli käyty SnadiStadit, oli syöty ravintolassa hampurilaiset ja vielä jälkkärijätskit, kyläilty kaverin luona, jossa lisää jätskiä ja ja ja... Istutin tytön tuolille ja luettelin teatraalisesti edellä mainitun ohjelmalistan ja siihen päälle kerroin miten kaikilla tässä maailmassa ei ole edes ruokaa, SnadiStadeista puhumattakaan ja miten sen vuoksi sellaisista asioista nauttivan pitäisi olla niistä iloinen ja näyttää se myös.

Sillä jokainen tuon puheen pitänyt tietää, ettei juuri tällä kertaa ole kysymys Afrikan lasten auttamisesta (niin kuin usein muulloin on ja niin kuin lapsena virheellisesti luulin), vaan arvostuksesta ja kiitollisuudesta. Ehkä siinä puheessa purkautuu se aikuisen turhautuminen kun olet kaikkesi tehnyt ja kuvitellut tehneesi vielä hyvin ja toinen jaksaa kiukutella ja vaatia päälle. Se tunne, että eikö mikään riitä? Niin että miten ne Afrikan lapset tästä ilostuisivatkaan.

Ja niinä hetkinä sitä miettii, että nyt minä otan ja lähetän kaikki meidän lelut sinne Afrikkaan. Vimman laannuttua se kuitenkin jää.

Mutta nyt ajattelin ryhtyä Unisefin kuukausilahjoittajaksi. Sain idean kun katsottiin Putouksen Unisef -jaksoa tallenteelta. Jakson aikana olisi kätevästi soittamalla voinut ryhtyä, nyt pitäisi vaan selvittää miten se liittyminen käy näin jälkikäteen. Ei ole varmasti vaikeaa, kunhan vaan ottaa asiakseen. Kertokaahan jos teillä on kokemuksia!

Arvonnan voittajat

Eilen suuntasimmekin päiväunien jälkeen vielä illaksi Espooseen ystäväperheen luo kyläilemään, joten arvonta siirtyi edelleen tähän päivään, mutta nyt se on vihdoinkin suoritettu virallisten valvojien (3v ja 8kk) silmäin alla- ja toimesta.

Ensin arvoimme Tuhat loistavaa aurinkoa -mikin.

Rummun pärinää...

Ta daa!

Tuhat loistavaa aurinkoa -mikin voittaja on Niina K. Onnea, onnea! 

Laitatko postiosoitteesi sähköpostiin joutuiarmasaika@gmail.com niin lähetän kirjan sinulle postissa kunhan kotiudumme!

Sitten arvottiin Naapurini Totoro -dvd.

Ja taas rummun pärinää...

Ta ta da daa da daa!

Totoron voitti Marja-täti, joka ilmeisesti onnistui ajatuksen voimalla vaikuttamaan tulokseen! Tämähän vaikuttaa ihan järjestetyltä jutulta kun Marja-täti Totoroa toivoikin, mutta niinpä vain esikoinen onnistui poimimaan juuri oikean nimen. Hyvä, että meni toivottuun osoitteeseen! Onnittelut! Marja-tädin osoite minulta löytyykin, laitetaan pakettia postiin pikimmiten! Tämähän on lapsenlapsillekin hyvää katseltavaa, voivat vielä katsoa ihan alkuperäiskielellä!

Arvontaan osallistuneita oli niin vähän, että tuntuu nyt hölmöltä toisten puolesta (mietin jo et pitäisikö muille lähettää lohdutussuklaapatukat tai jotain), mutta ehkä sitten ensi vuonna uusi yritys jos me vielä jatketaan? Oikein paljon kiitoksia joka tapauksessa kaikille arvontaan osallistuneille ja blogia lukeneille!

Meilläkin on ollut täällä reissussa onnea: messujonossa seisoessamme mies tuli kysymään haluammeko hänen kaksi kutsulippuansa, joita ei ehtinytkään käyttää ja eilen SnadiStadissa esikoinen voitti yksivuotissynttäriviikon kunniaksi arvotun vapaalipun, jonka käytimme tänään.

Tämän päivän parhaat:

- Auringonvalo!!

- Esikoisen aamu/lähtökiukun aikana tyynenä pysyminen ja taas kerran oivallus siitä miten paljon rakentavammin ja lopulta sujuvamminkin kaikki menee kun vain jaksaa itse pysyä rauhallisena, miksi se aina väsyneenä unohtuu?

- Aamupalan taustamusiikki (pitää huomenna kysyä soittavatko jotain radiokanavaa vai onko kyseessä jotkut levyt tai Spotify tai mitä näitä nyt on)

- Vaaleanpunainen verigreippimehu (jossa taitaa olla aika paljon sokeria, eihän se muuten voisi olla niin hyvää?)

- Kuopuksen ilme ja päättäväisesti viivaksi yhteenpuristetut huulet kun puuro ei enää maistunut.

- Tyynyliinanpainanta SnadiStadin Muksu-kerhossa

- Pomppulinnassa kolmestaan tyttöjen kanssa, sehän toimi oikein hyvin myös imetyspaikkana

- Lounaalle takaisin hotellille (SnadiStadin pizzat ja hampurilaiset eivät houkutelleet) ja kuopus nukkui ainakin puolet lounaasta, jonka aikana ehdittiin esikoisen kanssa tehdä tarjoilijan tuomia puuhatehtäviä ja hieman syödäkin

- Lounaalla jatkuneen loistavan musiikin tahdissa jammailut esikoisen (ja vähän kuopuksenkin) kanssa, soundtrackin kruunasi Jack Johnson

- Arvonta ennen päiväunia, josta esikoinen oli ilmeisen innoissaan: halusi mennä nukkumaan lappujensa kanssa ja lueskella niitä ennen nukahtamistaan...

Nyt pitäisi jo herätellä tytöt ja valmistautua lähtöön. Mieheni yllyttämänä aion ennakkoepäilyistäni huolimatta lähteä metrolla keskustaan ystäviä tapaamaan. Miehen olisi tarkoitus liittyä illemmalla seuraan. No, ehkä osaavat respassa neuvoa missä metroasema on ja miten siellä toimitaan vaunujen kanssa...

Aurinkoista loppuviikkoa teille kaikille!

Tien päällä taas

Joudun suuren suosion saavuttaneeseen arvontaan osallistuneille valitettavasti kertomaan, että saatte jännittää tuloksia vielä hetkisen... Eilen kello 16.00 en ollut lupaukseni mukaan arpomassa blogin yksivuotisarvonnan voittajaa, vaan Helsingin messukeskuksessa GoExpo -messuilla.

Miehellä on alkuviikko töitä Helsingissä ja niinpä me tytöt hypättiin mukaan kun se taas oli mahdollista. Reissuun lähdimme messujen vuoksi jo sunnuntai-aamuna: mies suunnittelee jonkun kai vähän erikoisemman fillarin ostamista ja kävi messuilla hieman tutkailemassa vaihtoehtoja. Messuilla mukana pyörimässä oli ystäväperhe, johon kuuluu lähes tismalleen samanikäiset tytöt kuin meillä.

Tämän päivän kivat jutut:

- aamulla hotellihuoneen ikkunasta paljastunut merinäköala
- (melko) rauhallinen aamiainen hyvää (Simon & Garfunkel -tyyppistä) musiikkia kuunnellen
- leikkitreffit ystäväperheen kanssa SnadiStadissa
- tyttöjen riemun seuraaminen
- äitien jutteluhetki vauvojen keikkuessa sylissä ja isojen tyttöjen juostessa ympäri tilaa
- yhteinen lounas

Ja kello on vasta neljä! Kylläpä päivään mahtuu paljon kun irrottautuu kotikulmista, hyvä että lähdettiin.

Tunnelmia päiväunilta hotellihuoneesta.

Suunnittelin, että esikoinen saa toimia onnettarena, joten koitan saada arvonnan suoritettua kunhan hän herää. Ilmoitan tuloksen heti tänne kun saamme sen selville.